Etusivu - Järjestö - Suomen Hiusyrittäjät 1917-1967

 

Historiikki 1917 - 1967

Toimittanut A a r n e  V a n s é n / Skannaus ja uudelleen järjestäminen J a r i  M ä k e l ä i n e n

Kuvat ja osa tekstistä jätetty pois. Teksti on alkujaan liiton 50-vuotisjuhlamateriaali tai siitä työstettyä materiaalia.

Johdanto

Tämän julkaisun tarkoituksena on, paitsi antaa yleiskuva Liiton toiminnasta ja sen toimintamuodoista kuluneen 50 vuoden aikana, palvella myös jonkinlaisena käsikirjana Liiton toimistoa, paikallisyhdistysten ja klubien toimihenkilöitä ja vaikkapa yksityisiä jäseniä varten.

Siinä tarkoituksessa se on laadittu niin, että useat tärkeät kysymykset ja kokouksissa tai muuten esille tulevat asiat on koottu yhtenäiseksi ja tiivistetyksi esitykseksi, jotta vältyttäisiin jonkun asiatiedon etsimisestä vuosien varrelta, mikä saattaa olla hyvinkin paljon aikaa viepää.

Tiedot siitä, millä paikkakunnalla ja milloin on pidetty vuosikokous tai oppilaskilpailut tulevat useinkin esille vuosikokouksen yhteydessä.

Tiedot Liiton hopeisen ansiomerkin saaneista tulevat esille joka kerta kun jollekin ehdotetaan kultaista ansiomerkkiä.

Tiedot eri vuosina muodissa olleista kampauksista ja hiustenleikkaustyyleistä saattavat kiinnostaa moniakin jäseniämme.

Tiedot kansainvälisiin ja muihin tärkeisiin kilpailuihin osallistuneista ja niiden kilpailuohjelmista kiinnostavat varmaan ainakin kilpailutoiminnasta kiinnostuneita.

Tiedot merkkivaatimuksista tulevat esille milloin jäsenen palkitseminen tulee ajankohtaiseksi.

Tiedot perus- ja jatkokoulutuksesta ja niiden kehityksestä kiinnostanevat ainakin uusia jäseniä.

Tilastot kunkin paikallisyhdistyksen piirissä vaikuttaneista ja tällä hetkellä vaikuttavista mestareista antavat eräänlaisen katsauksen ammattitaidon kehittämiseen tähtäävästä toiminnasta. Valitettavasti tilastosta on pitänyt jättää pois merkintä rajan taakse siirtyneistä, tilastojen vaillinaisuuden ja epätarkkuuksien takia, joiden tarkistamiseen ei käytettävissä olevan ajan puitteissa ollut mitään mahdollisuutta.

Samasta syystä saattaa tässä tilastossa esiintyä suoranaisia virheitä, koska monet sukunimet ovat vuosien varrella muuttuneet ja koska olen todennut niiden muuttuneen verrattuani mestarinkirjalautakunnan pöytäkirjoissakin esiintyviä nimiä vuoden vaihteessa paikallisyhdistyksiltä saamiini tilastoihin. Vain etunimien avulla on nimenmuutokset tulleet huomioiduksi. Siksipä sama henkilö saattaa esiintyä tilastossa kahteen tai useampaan kertaan, mikä anteeksi annettakoon.

Lisäksi on huomattava, että monet ovat muuttaneet asuinpaikkaa ja että Pienteollisuuden Keskusliitosta saaduissa tilastoissa on todettu sekä puutteellisuuksia, että virheellisyyksiä, puhumattakaan siitä, että vanhoissa Kähertäjän numeroissa jostakin henkilöstä on toisessa yhteydessä käytetty herra-titteliä, toisessa mestari-, toisessa taas kähertäjämestari-titteliä, joten todellisuuskuva on jäänyt epäselväksi.

Moni olisi ehkä toivonut, että tätä julkaisua olisi voitu käyttää myös käsikirjana varsinaisessa ammattiopetuksessa. Tällöin siinä olisi pitänyt esiintyä mm' selostuksia erilaisten työmenetelmien kehityksestä ja käytäntöön ottamisesta tai sovelluttamisesta maassamme, selostuksia siitä, mikä kullekin muotilinjalle on ollut tyypillistä ja olennaista jne. - Tuloksena olisi lopulta ollut uusi "Kähertäjän käsikirja" tai "Hiusmuodin historiallinen kehitys 1900-luvulla". - Ehkä sellainenkin ilmestyy aikanaan.

Käytän tässä yhteydessä hyväkseni tilaisuutta kiittää kampaajamestari Martta Laurén-Wirtakoskea ja parturimestari Kerttu Heloaroa, jotka ovat valinneet tässä julkaisussa esiintyvät, eri ajanjaksoja esittävät tyyppikampaukset ja leikkaukset.

Erikoisesti haluan kiittää toimistosihteeri, rva Anna-Lisa Mannista, joka monella tavoin on helpottanut minua tämän julkaisun valmistamisessa, lähinnä kuvamateriaalin hankkimisessa ja monien asiatietojen tarkistamisessa.

Tekijä.

Suppea katsaus ammatin esihistoriaan

Kähertäjän ammatti on yksi maailman vanhimmista käsityöammateista. Joskin esihistoriallisista lähteistä saadut tiedot puhuvat jopa 6000 vuoden takaisista asioista, olemme tottuneet pitämään pronssikautta (noin 1300-300 e.Kr.) jonkinlaisena lähtökohtana, ehkä siksi, että vasta siltä ja sen jälkeiseltä ajalta on löydettävissä tarkempia tietoja alan kehityksestä.

Assyria, Babylonia, Kiina ja Egypti, sekä Rooman maailmanvalta mainitaan niiksi maiksi, missä kampaustaide sai erilaisia muotoja ja joissa orjat tai alalle erikoistuneet kähertäjät hoitivat tämän puolen ihmisen kauneudenhoidosta. Viittaus orjiin osoittaa puolestaan, että vain suhteellisen varakkailla oli tilaisuus huolehtia tällä tavoin ulkonäöstään.

Mitä miehiin tulee, näytteli parta aivan toisenlaista roolia kuin nykyään, kuten se tekee vielä tänäkin päivänä niissä osissa maapalloa, josta edellä oli puhe. Parta oli ja on osittain vieläkin miehisyyden merkki ja siis miehen ylpeys, jopa siinä määrin, että sen kautta saatettiin vannoa pyhä ja enemmän tai vähemmän pitävä vala.

On todettu, että jo pronssikaudella esiintyi leveäteräisiä partaveitsiä, joita käytettiin myös hiustenleikkaukseen. Vasta roomalaiset, siis n. 1000 vuotta myöhemmin, alkoivat käyttää saksia, lyhyitä hiuksia ja lyhyttä partaa.

Roomassa, mihin rahaa virtasi sen laajoista provinsseista osasivat naiset verottaa miehiä niin, että he saattoivat keskittyä entistä suuremmassa määrin itsensä hoitamiseen. - Roomasta muodostuikin pitkäksi ajaksi eräänlainen muodin keskus, joka sai vaikutteita Kreikasta ja Egyptistä, sekä germaanisilta kansoilla, joiden vaaleat kiharat kiinnostivat roomattaria.

Muodin keskipisteen siirtyessä sittemmin Pariisiin lähinnä kai huvitteluhalustaan kuuluisaksi tulleen Ranskan hovin ja sen keskipisteen Maria Antoinetten ansiosta 1700-luvun loppupuolella, alkoi kampaustaidekin saada uusia muotoja ja läheni kukoistuskauttaan. Tätä jatkui sitten vielä Napoleonin valtakaudella 1800-luvun alkupuolella ns. Empire-aikakaudella.

Vallankumoukset ja sodat v. 1848 jälkeen toivat mukanaan lamakauden myös kähertäjien elämään, kuten tämäntapaiset ilmiöt aina tekevät. Yhteiskunnallisia mullistuksia seuraavat taloudelliset mullistukset, tapojen ja mielipiteiden saadessa usein hyvinkin radikaalisia muutoksia.

Sen me olemme saaneet itsekin kokea moneen otteeseen.

Suurilla maailmantapahtumilla on aina vaikutuksensa niihinkin, jotka ovat niiden ulkopuolella, tosin aikaisemmin paljon pienemmissä puitteissa kuin nykyään, jolloin kansainvälinen kanssakäyminen on käynyt entistä kiinteämmäksi ja läheisemmäksi.

Vaikka sellaisilla asioilla kuin kauneudenhoito, luulisi olevan puhtaasti paikallinen luonne, on asia kuitenkin niin, että jos nk. suuressa maailmassa vallitsee pitkän tukan muoti tai lyhyen tukan muoti, ei kulu aikaakaan, kun me jo seuraamme sitä, pukee se meitä eli ei. Samahan se on vaatetuksenkin laita.

Tekijä

Liiton historiikki liitteineen

Kuluvan vuosisadan alkupuolella alallamme vallinnut lähes täydellinen järjestäytymättömyys ja kaaos, jota oli omiaan lisäämään pitkälliseksi venynyt maailmansota maahamme saakka ulottuvine sivuilmiöineen, sai lopulta eräät valistuneet alan edustajat kutsumaan kokoon Liiton perustavan kokouksen 11.-12. marraskuuta 1917. Siihen osallistui 24 henkeä, jotka edustivat yhteensä 11 eri paikkakuntaa. Sattumako saneli vai kohtalon käsikö johdatti nämä henkilöt perustamaan Liittomme vajaa kuukausi ennen kuin nk. Itsenäisyyssenaatti julisti maamme itsenäiseksi valtakunnaksi kansakuntien joukossa. Tämän sattuman johdosta olemme nyt tilaisuudessa viettämään Liittomme 50-vuotisjuhlaa samaan aikaan kun koko kansa viettää juhlavuottaan. Monet tämän vuoden aikana pidettävät juhlatilaisuudet tulevat muistuttamaan paikallisyhdistyksiämme, että niillähän on kaksinkertainen syy juhlien järjestämiseen.

Edellä mainitsin, että alallamme vallitsi lähes täydellinen kaaos. Jotain oli jo kuitenkin eräin paikoin tehty vallitsevien epäkohtien korjaamiseksi. Niinpä jo 1905 eräät helsinkiläiset parturit olivat perustaneet yhdistyksen, joka sai aikaan ainakin nimellisesti mm. pyhätyön poistamisen ja työajan lyhentämisen tunnilla niin, että se päättyi "jo" klo 21.0O. Samoin oli Turussa perustettu ensimmäinen parturiyhdistys v. 1906. Tämä puolestaan oli saanut aikaan ensimmäisen hintasopimuksen. On kuitenkin syytä huomauttaa, ettei näiden yhdistysten elinaika muodostunut kovinkaan pitkäksi. Siitä huolimatta niiden merkitystä ei ole aliarvioitava silloisissa olosuhteissa. Olivathan ne eräänlaisina virikkeinä tulevalle toiminnalle.

Perustavassa kokouksessa määriteltiin ne päätavoitteet, joihin yhteenliittymisellä olisi pyrittävä. Niitä olivat lähinnä mm. juomarahasysteemin lopettaminen, työaikalain ja aukiololain aikaansaaminen, ammattiopetuksen järjestäminen sekä perus- että täydennyskoulutuksen muodossa, palkka- ja työhintakysymysten hoitaminen, ammatillisen äänenkannattajalehden perustaminen jne.

Kokouksen koollekutsujat ymmärsivät, että vain kokoamalla kaikki voimat yhden ja saman lipun alle voidaan jotain merkittävää aikaansaada ja ettei toimintasuunnitelma, oli se kuinka hyvältä näyttävä tahansa, voinut toteutua ainakaan ennen kuin ammattikunta saadaan käsittämään yhteenliittymisen edut. Siksi oli aloitettava mainoskampanja jäsenyhdistysten perustamiseksi. Vuoteen 1920 mennessä oli paikallisyhdistysten lukumäärä vasta 6 ja jäsenmäärä yhteensä n. 250. Kun ottaa huomioon, että jäsenmäärä seuraavan 10 vuoden aikana kasvoi vain 50:llä, joskin paikallisyhdistysten luku lisääntyi 10:llä, ei yhteenliittymisen tarvetta läheskään kaikkien taholta tunnuttu pidettävän niinkään välttämättömänä.

Osoituksena apulaisten suuremmasta aktiviteetistä tulkoon tässä yhteydessä mainituksi eräs perustavaan kokoukseen liittyvä välitapahtuma. Kesken kokouksen saapuivat apulaisten valitsemat edustajat vaatimaan pikaista ja viipymättä toteutettavaa palkankorotusta. Saatuaan kieltävän vastauksen he vaativat saada esityksensä merkityksi kokouksen pöytäkirjaan ja jäädä neuvottelemaan asiastaan siksi kunnes se on hyväksytty.

Mitä sitten ohjelmassa mainittujen asioiden toteuttamiseen tai toteutumiseen tulee, voidaan todeta, että 8 tunnin työaikalaki astui voimaan vielä samana vuonna, samoin kuin pyhätyön kieltokin liikkeissä missä käytettiin vierasta työvoimaa, ilman meidän myötävaikutustamme.

Tosin vaikutti siltä, että asia oli niin uusi ja outo, ettei suuri yleisö niinkään helposti ottanut sitä edes todeksikaan, varsinkin kun viranomaisetkin näyttivät olevan epätietoista siitä, koskeeko laki ollenkaan alamme liikkeitä. Tämä johti siihen, että monet liikkeet pitivät ovensa auki yleisölle myöhäiseen iltaan saakka, esim. Helsingin laitaosissa.

Laki edellytti, että liikkeet saavat olla auki 10 t, josta kaksi tuntia oli varattava henkilökunnan ruokailuun. Tämä merkitsi sitä, että liikkeet oli suljettava klo 18.00.

Liiton keskuudessa taas pohdittiin sitä, olisiko tehtävä esitys työajan muuttamisesta, mutta yksimielisyyden puuttuessa jätettiin asia sineen, lähinnä sen johdosta, että eräissä aukioloaikojen rikkomista koskevissa oikeudenkäynneissä oli todettu, että esim. Helsingin raastuvanoikeus oli omaksunut sellaisen kannan, että parturiliikkeet voivat sulkea liikkeensä silloin kun se on heille edullisinta.

Viranomaisten enemmän tai vähemmän välinpitämätön suhtautuminen lain valvontaan pakotti Liiton antamaan omia ohjeitaan. Jäsenmäärän ollessa kuitenkin suhteellisen pienen, ei näillä voinut todellisuudessa olla suurtakaan vaikutusta.

Lakia työaika- ja aukioloajoista on sitten vuosien mittaan jonkun verran muutettu, kuitenkin pysyttämällä määräys siitä, että parturi- ja kampaamoliikkeet ovat oikeutetut pitämään liikkeensä auki tuntia kauemmin kuin muut eli edelleenkin tavallisilla arkipäivinä klo 18.00 saakka. Liitto puolestaan on omaksunut sen kannan, että kaikkien tulee sulkea liikkeensä klo 17.00. Tämä on jatkuvasti aiheuttanut pientä erimielisyyttä määrätyillä paikkakunnilla.

Tähän liittyvänä, alkuaikoina hyvinkin kiperänä kysymyksenä oli kysymys pyhätyöstä. Vaikka laki sen kielsikin, kierrettiin sitä monella tavoin ja hyvinkin yleisesti. Tähän johti osittain lain sallima liikkeitten avoinna pitäminen toisena kahdesta peräkkäin olevasta pyhäpäivästä, aluksi koko päivän, sittemmin 3 t. ja lopulta 2 t, sekä keskimmäisenä pyhäpäivänä, silloin kun sattui olemaan kolme pyhäpäivää peräkkäin. Taistelu pyhätyöstä luopumisesta näyttää kestäneen vielä kauan sen jälkeen kun aukioloaikojen noudattamisesta oli jo suurin piirtein päästy yksimielisyyteen.

Suunnilleen yhtä sitkeässä on ollut juomarahasysteemin poiskitkeminen. Sehän liittyi niin kiinteästi apulaisten palkkakysymykseen, eivätkä nämä olleet aina niinkään hyvillään sen hylkäämisestä. Varsinkin kun asiakkaatkin olivat niin tottuneet siihen, että apulaisen kieltäytyessä ottamasta vastaan tarjottua nk. palvelurahaa saattoi hän saada vastaukseksi: "Kylläpä olette tullut fiiniksi, kun ei enää raha kelpaa".

Ammatin perus- ja jatkokoulutustoimintaan liittyvinä, joita on käsitelty erillisliitteissä 11 ja 12, sivuilla 127-128, on syytä käsitellä kysymystä opetusmateriaalista tässä yhteydessä, koska se koskee kumpaakin yllämainittua opetustoimintamuotoa.

Alaltamme on olemassa suhteellisen vähän kirjallisuutta, jota oma ammattikuntamme voisi käyttää hyväkseen. Tiettävästi vain Ranska ja Saksa ovat julkaisseet jo vuosia sitten melko paljonkin teoksia, joissa alan ammatillisia ja siihen liittyviä teknillisiä kysymyksiä on käsitelty melko seikkaperäisestikin. Näitä on sittemmin pyrkinyt seuraamaan naapurimme Ruotsi, missä on ilmestynyt suhteellisen paljon paitsi käännöskirjallisuutta myös omaperäistä, kiitos eräiden kähertäjäkoulujen opettajien oma-aloitteisuuden.

Ensimmäinen meillä ilmestynyt kirja on vuodelta 1926 kähertäjämestari Emil Henrikssonin toimesta. Se sai nimekseen "Kähertäjä- ja parturiammatin käsikirja n:o 111. - Ammatin kehittyessä ja monipuolistuessa asetettiin erityinen komitea, joka velvoitettiin jatkamaan käsikirjatyötä.

Tuloksena ilmestyi toinen käsikirja, joka oli lähinnä Jukka Jaatisen käsialaa ja sai nimekseen "Kähertäjä- ja parturiammatin käsikirja n:o 211. Kolmas samanniminen käsikirja, yhdistetty n:o 2 ja 3 ilmestyi 1947. Edellisten lisäksi hankittiin Ruotsista Oskar Gustafsson´in kirjoittama teos, jota pidettiin niin hyvänä, että se käännätettiin suomeksi v. 1949. Käännöstyöhön osallistui myös mm. Lulu Saxell.

Näistä kirjoista on ollut suuri apu varsinkin peruskoulutuksessa. Halpa hinta on taannut hyvän menekin. Tiedonjanon kasvaessa ryhdyttiin sittemmin vuoden 1958 tienoilla suunnittelemaan laajempaa ja yksityiskohtaisempaa teosta saksalaisen vastaavan teoksen pohjalta. Toimituskuntaan kuului henkilöitä sekä Liitosta, että sen ulkopuolelta. Kustantajana toimi Ammattikirjat O/y, joka myös huolehti ennakkotilauksista ja painatuksen hoiti raumalainen Länsi-Suomen kirjapaino. Teoksen laajuudesta johtuen sen hintakin nousi melko korkeaksi, mikä ei ole kuitenkaan estänyt sen menekkiä. Valitettavasti vain tämä "Kähertäjän käsikirjan" nimellä kulkeva teoskin kaipaisi vähitellen tarkistusta ja täydennyksiä, johtuen kehityksen huimaavasta kulusta.

Opetusmateriaalista puhuttaessa ei ole unohdettava "Kähertäjän" merkitystä. Se alkoi ilmestyä v. 1918 lähtien aluksi kaksikielisenä ja jatkuen sitten vuodesta 1925 lähtien vain suomenkielisenä. Suomenkielisen osaston toimittajana toimi aluksi Kristian Marttinen ja ruotsinkielisen Ernst Ström. Lehden muututtua yksinomaan suomenkieliseksi jatkoi hra Marttinen yksin toimitustyötä aina vuoteen 1942 saakka, jolloin tehtävät otti vastaan Juhani Jaatinen, joka luovutti ne edelleen kirjailija Heikki Välisalmelle. Tämän kuoltua v. 1947 jatkoi toimitustyötä Liiton ulkopuolelta palkattu hra Palmio osittain yhdessä toiminnanjohtajan Aimo Kumpulaisen kanssa aina vuoden 1958 loppupuolelle, jolloin se siirtyi uudelle toiminnanjohtajalle, ev.luutn. Aarne Vansén'ille, joka hoiti tehtävää vuoden 1966 loppuun saakka. Tällöin otti tehtävät vastaan uusi toiminnanjohtaja, ekonomi Olli Rusama.

Lehden painatus aloitettiin Helsingissä. Sitä jatkettiin sitten Jyväskylässä ja vuodesta 1932 vuoteen 1965 Turussa, jonka jälkeen se siirrettiin käytännöllisistä ja taloudellisista syistä jälleen Helsinkiin. Lehden merkitys sen alkuaikoina oli lähinnä ammattiteknillinen. Se käsitteli yksityiskohtaisesti sellaisia puhtaasti teknillisiä kysymyksiä kuin esim. miesten hiustenleikkaus, shamponointi, fön -tuulettimen käyttö, rautakampauksen teknillinen suoritus, hiusten kähertäminen, naisten tukan leikkaus, hieronta, miten hiusvesiä käytetään jne. Tämä ei merkitse sitä, etteikö se olisi sisältänyt myös osastojen kuulumisia, pakinoita, selostuksia kurssitoiminnan yhteydessä tehdyistä havainnoista, hinta- ja palkkakysymysten kehitystä ym. Kuitenkin on sanottava, että se antoi ehkä paremminkin peruskoulutusta monelle ja monissa asioissa ajankohtana, jolloin minkäänlaista käsikirjaa ei ollut vielä saatavissa. Myöhemmin sen luonne on muuttunut. Henkilöille, joilla ammattiteknillinen ja -taidollinen perustieto on jo aikaisemmin ja toisella tavoin hankittu omaisuus, ei ole tarpeellista toistaa jo tuttuja asioita. He tarvitsevat vain jatkokoulutusta, tietoja kansainvälisellä työkentällä saaduista kokemuksista, tietoja uusista muotivirtauksista ja tietoja kaikkia toivottavasti kiinnostavista yleisistä kysymyksistä. Lisäksi on lehdestä vähitellen muodostunut myös tiedotusväline, joka osittain korvaa jäsenistölle lähetettävän kiertokirjeen, jonka toistuva lähettäminen aiheuttaisi Liitolle melko huomattavia lisäkustannuksia.

Lähinnä peruskoulutukseen on liittynyt lieveilmiö, joka esiintyy osittain vieläkin, nimittäin oppilaskeinottelu. Helsingin Parturiammattikoulun aloitettua toimintansa niissä vaatimattomissa puitteissa, missä se silloin tapahtui, ilmestyi näyttämölle jo seuraavana vuonna joukko oppilaskouluttajia, joiden toiminta tähtäsi ennen kaikkea oman voiton pyyntöön. Otettiin oppilaita, perittiin heiltä hyvä maksu ja pantiin Helsingin osaston ilmaiseen kouluun sekä teetettiin kaikki työt pyhinä ja arkina. Kohteliaisuuden opetukseen ei kiinnitetty mitään huomiota ja sitä tarjottiin vain, jos palveluraha oli kyllin suuri. Vuonna 1926 lähetettiin valtioneuvostolle anomus, että valtiovalta ryhtyisi toimenpiteisiin oppilaskeinottelun kieltämiseksi lailla. Anomukseen ei kuitenkaan saatu edes vastausta, mikä oli odotettavissakin. Olisihan se rajoittanut taas jonkun yksilön vapautta.

Oppilaskeinottelu, joka osoitti vähenemisen merkkejä sitä mukaa kun kouluista alkoi valmistua enemmän oppilaita sai uutta virikettä, kun alettiin perustaa kampaamoja 1930-luvulla. Jatkuva taistelu tällaista epätervettä ilmiötä vastaan tuotti vähitellen tuloksia. Kuitenkin ilmestyi Helsinkiin v. 1945 joku yrittäjä, joka puuhasi yksivuotisen parturikoulun perustamista. Se yritys tyrehtyi kuitenkin alkuunsa. Seurasi pitempi välikausi, kunnes vasta 60-luvulla astui näyttämölle yrittäjä, joka uskottelemalla nuorisolle, että "suuressa maailmassa" ei kampaajien koulutukseen nykyään tuhlata enemmän aikaa kuin 6 kuukautta, ryhtyi perustamaan kouluja Toijalaan, Lahteen, Ouluun ja Helsinkiin. Liiton puututtua asiaan saatiin sulku tällaiselle toiminnalle. Viimeisin tapaus koskee Helsingissä jo jonkun aikaa jatkunutta koulutustoimintaa, jossa kurssin pituus on yksi vuosi ja jota koskeva asia on tätä kirjoitettaessa oikeusistuimen käsiteltävänä, joskaan ei Liiton aloitteesta.

Epäterveistä ilmiöistä puhuttaessa lienee tässä yhteydessä syytä mainita joku sana siitä toiminnasta, jota harjoittavat ei-ammattilaiset ja nk. kotikampaajat, ja josta toivotaan päästävän eroon ammatin suojaamislailla, jota on käsitelty liitteessä nro 9, sivulla 110.

Tämä epäterve ja epälojaali kilpailu, johon liittyy eräitä sivupiirteitä, on ollut Liittomme "painolastina" koko sen olemassaolon ajan. Uusia liikkeitä perustetaan enemmän kuin kaiken järjen mukaan kannattavuus edellyttäisi. Niiden perustajana esiintyy joukko kähertäjäkouluista valmistuneita nuoria, joille ei riitä työpaikkoja tai joilla on taloudellisia mahdollisuuksia perustaa oma liike. Mutta niitä perustavat myös lukuisat yksilöt, jotka työskentelevät tai ovat työskennelleet täysin vierailla aloilla. He saattavat palkata kyllä ammattitaitoista työvoimaa, mutta vahingon sattuessa he ovat itse nk. isännänvastuussa. Sattunut vahinko on musta pilkku ammattikunnan maineelle. Siinä ei auta selittelyt, ettei kyseinen liike kuulu liittomme jäsenpiiriin. Useilla tällaisilla liikkeillä on kuitenkin usein laajakin asiakaspiiri, koska niissä tehdään työtä alihintaan, eikä monella asiakkaalla ole kovinkaan suuria vaatimuksia, kunhan siinä säästää muutaman kolikon. Valitettavasti noita alihintojen ottajia esiintyy oman jäsenkuntammekin piirissä, ilmiö, jota on vaikea karsia pois silloin kun naapurissa saattaa olla useitakin Liittoomme kuulumattomia, jotka luonnollisesti noudattavat omia sääntöjään. Kun sitten. ilmenee lisäksi tapauksia, että asiakkaille tarjotaan jäsentemmekin taholta yksiä ja toisia pieniä etuisuuksia, tehdään milloin nuorisopermanentteja, milloin joitain muita halpoja palveluksia asiakaskalastuksen tarkoituksella, on selviö, että kysymys epäterveestä kilpailusta saattaa muodostua monitahoiseksi ja antaa jatkuvaa murheen aihetta ja keskustelua vuosikokouksissa ja muuten.

Tähän tulee lisäksi kotikampaajat, joilla lain mukaan on kyllä: oikeus ammattinsa harjoittamiseen, mutta jotka useinkin veroja maksamattomina elävät jonkinlaisina loisina muiden ammattilaisten elävässä ruumiissa. Tosin kotikampaajiakin saattaa olla kahta eri luokkaa. On ammattitaidottomia ja on täysin ammattitaitoisia, sellaisia, jotka syystä tai toisesta ovat olleet pakotetut myymään liikkeensä ja joilla ei ole varaa hankkia tai ylläpitää uutta, mutta jotka kuitenkin haluavat edelleenkin säilyttää ammattitaitonsa. - Kun tiedämme, että niissäkin kolmessa maassa, missä ammatti on suojattu, liikkeenharjoittamisluvan saa myös ei-ammattitaitoinen, mikäli hänen "vastaavansa" on ammattitutkinnon suorittanut, saattaa käsittää, että ammatinsuojaamislain aikaansaaminen asettamillamme ehdoilla kohtaa vaikeuksia. Tietämämme mukaan muutkin pohjoismaat ovat tehneet asiassa parhaansa, mutta yhtä huonolla tuloksella. Joka tapauksessa tämä kysymys on ollut ja on yksi niistä, jotka ovat olleet ja ovat työlistalla.

Koska edellä käsitelty liittyy läheisesti taloudellisiin kysymyksiin, lienee syytä puuttua niihin yleisemmässäkin muodossa. Liikkeen kannattavuus on kysymys, josta jo v. 1918 todettiin, että se on elintärkeä ja että se saavutetaan vain yksimielisyyttä noudattaen ja toverikurilla.

Ne, jotka ovat olleet mukana rakentavassa työssä koko itsenäisyytemme ajan ja joutuneet kokemaan yhteiskunnallisten ja taloudellisten mullistusten vaikutukset maan talouselämään tietävät myös, etteivät ne ole voineet olla vaikuttamatta myös alamme liikkeiden kannattavuuteen. Ensimmäistä maailmansotaa seurannut pula-aika, kansalaissota ja sitä seurannut murrosaika, 30-luvun pulavuodet, talvisotamme ja sitä seurannut jatkosota toisen maailmansodan varjossa merkitsivät elintarvikepulaa, puutetta tarveaineista, kehityksen pysähtymistä ja säännöstelytoimenpiteitä. Kun tähän lisätään kultakannasta luopuminen 1932, devalvaatio, valtion jatkuva kassakriisi, epäonnistuneet yritykset talouselämän vakaannuttamiseksi sekä viimeksi toimenpiteet sosiaalihuollon järjestämiseksi siitä johtuvine rasituksineen, mikä kaikki on heijastunut myös alamme yrittäjätoimintaan käsittää, ettei kaikki tämä ole voinut olla vaikuttamatta yritystemme kannattavuuteen. Se on vaihdellut olosuhteiden mukaan ja siksi onkin vaikea tehdä sellaisia vertailuja nykyisen ja jonkun aikaisemman ajankohdan välillä, jolla voisi olla todellista merkitystä.
Kannattavuuslaskelmia on toivottu, jopa vaadittukin lähinnä siinä tarkoituksessa, että voitaisiin Sosiaaliministeriön hintaosasto saada vakuuttuneeksi siitä, että alamme työhinnat ovat jääneet "kuoppaan". Edellä esitetyn pitäisi kuitenkin antaa selitys siihen, että tällaisen kustannuslaskelman aikaansaaminen on vaikea tehtävä. Lisäksi ei ole syytä unohtaa jäsenistön suhtautumista tiedusteluihin, joita Liiton taholta on muutamaan otteeseen tehty todellisuuskuvan saamiseksi liikkeiden tuloista ja menoista. Ne perin harvat vastaukset mitä tehtyihin tiedusteluihin on saatu antavat epäilemättä oikean kuvan menoista, mutta tulopuoli on asia erikseen. Sen mukaan monikaan ei ole tienannut sen enempää kuin hänen parhaiten palkattu apulaisensa.

Liikkeen kannattavuuteen vaikuttaa moni asia. Liikkeen sijainnilla lienee ratkaiseva vaikutus. Unohtaa ei saa myöskään ammattitaidon, asiakkaiden kohtelun ja omatoimisen mainonnan merkitystä, johon viimemainittuun ulkomailla kiinnitetään suurempi huomio kuin yhteismainontaan, sen palvellessa erotuksetta kaikkia alalla toimivia.

Yrityksiä yhteismainonnan aikaansaamiseksi on kuitenkin tehty ja jossain määrin sitä on voitu toteuttaakin, tosin ei kuitenkaan siinä laajuudessa, missä sitä alunperin toivottiin. Kuten tunnettua on esim. TV-mainonta, jota toivomuksilla lähinnä on tarkoitettu, äärettömän kallista, jopa siinä määrin, että on kyseenalaista vastaako se kustannuksia.

Nyt tämän vuoden puolella on asia tullut uuteen vaiheeseen alan tuottajien puututtua siihen ja tarjotessa taloudellista tukeaan. Tässä vaiheessa ovat järjestelyt mainostoiminnan järjestämiseksi vielä suunnitteluasteella. Toivottavasti näillä uusilla toimenpiteillä tulee olemaan tyynnyttävä vaikutus niihin, jotka ovat jatkuvasti tyytymättömiä Liiton toimintaan ja aikaansaannoksiin. Vaikka sellaisia ihmisiä on aina ollut ja tulee aina olemaan kaikesta huolimatta.

On näet syytä muistaa, että pieniä yrityksiä mainonnan järjestämiseksi on tehty jo vuodesta 1918 lähtien, jolloin ensi kerran otettiin esille yhteisen mainoskilven tai tunnuskilven aikaansaaminen. Jo silloin kuului valituksia ettei Liitto tee mitään pienliikkeiden hyväksi. Erikoisesti tällaisia valituksia esiintyi aina taloudellisen tilanteen kiristyessä ja maksukyvyn huonontuessa, mikä horjutti uskoa tulevaisuuteen, jopa siinä määrin, että moni tuulenpuuska uhkasi kaataa koko järjestön. Tyypillistä oli ajatus, ettei määräyksiä, joita ei ole ollut itse tekemässä, tarvitse noudattaa.

Nähtävästi jo 1918-1919 valmistui nykyistä tunnusmerkkiä vastaava kilpi. Samalla otettiin käytäntöön erikoinen valtakirja, joka annettiin yhdessä kilven kanssa. Sitä varten vahvistettiin erikoiset säännötkin. - Tulkoon samalla mainituksi, että pari vuotta myöhemmin päätettiin korvata 50 % ilmoitusmenoista niille paikallisyhdistyksille, jotka katsovat asialliseksi mainostaa lehtien palstoilla Liiton ammattimerkkiä.

Jo sitä ennen - 1925 - tehtiin ehdotus yhdenmukaisen ulkovalomainoksen saamiseksi jonka muodostaisi lyhty, jonka laseihin olisi maalattu Liiton ammattimerkki. - Tämän ajatuksen toteuttamiseksi ei tullut kuitenkaan mitään. Ulkomainoskilpi kysymys sai ratkaisunsa vasta paljon myöhemmin - 1959 ja hieman toisessa muodossa ja täysin vapaaehtoista tietä, joskin Liiton alkuun panemana ja sen toimesta suositeltuna. Tarkoituksena oli antaa jäsenistölle tilaisuus tilata makunsa ja maksukykynsä mukainen valomainoslaite.

Kilpikysymyksistä puheen ollen mainittakoon myös v. 1959 käytäntöön otettu pyöreä nk. muovikilpi, joka oli varustettu Liiton nimellä. Tämä sai alkunsa osittain muiden pohjoismaiden näyttämästä esimerkistä, osittain siksi, että vanhassa ammattimerkissä esiintyvät kolme kirjainta eivät sano mitään sille, joka ei sitä ennestään tiedä ja siksi, että yleisön mieleen iskostuisi tietoisuus siitä, että kysymyksessä on työnantajaliitto, eikä jonkinlainen sekaliitto, kuten yleinen käsitys tuntui olleen sitä ennen, mikä sitten vaikutti siihen, että Liiton nimi muutettiin nykyiseksi sääntöjen muutoksella v. 1962.

Viimeisin kilpimalli on nk. ovikilpi, pienoismerkki, joka voidaan kiinnittää oveen, peilipöydän lasiin jne. ja jonkalaisia ei tietääksemme ole käytännössä vielä minkään muun maan liitoissa, ellei oteta lukuun joitain taiteellisia klubeja.

Mainostoimintaan on epäilemättä laskettava myös työnäytetilaisuuksien ja Kähertäjäin Messujen järjestäminen, muotiselostukset ja esitykset lehdistön edustajille uusien muotilinjojen tullessa markkinoille, haastattelujen järjestäminen radiossa ja TV:ssä, tietojen lähettäminen uusista muodeista n. 100:lle päivälehdelle ympäri maata, eräiden huomattavampien kilpailujen televisiointi jne.

Kuten edellä esitetystä selviää, on mainonnankin suhteen tehty sentään jotain siitä sen suurempaa lukua pitämättä. Epäilemättä osa siitä on langennut Liittoomme kuulumattomienkin hyväksi. Kuinka suuri on ollut siitä koitunut rahallinen hyöty, on sitten asia erikseen ja sitä on mahdoton selvittääkään.

Yhden asian me sen sijaan tiedämme melkoisella varmuudella, nimittäin sen, että koska saamiemme melko vajanaisten tilastojen perusteella olemme todenneet, että alallamme vaikuttaa paitsi n. 3000 Liittomme jäsentä, myös ainakin n. 800 Liittoon kuulumatonta ja suunnilleen saman verran nk. kotikampaajia, ei jäsenyritystemme kannattavuus voi olla paras mahdollinen. Niinpä suurin osa paikallisyhdistyksistämme tiedottaakin, että liikkeitä on perustettu huomattavasti enemmän kuin mitä paikallinen väestömäärä edellyttäisi.

Taloudelliseen katsaukseen elimellisesti liittyvä tutkielma hintojen ja palkkojen kehityksestä ja niihin liittyvistä toimenpiteistä on esitetty erillisliitteessä n:o 10, sivulla 113.

Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita joku sana myös Liiton omasta taloudesta, joka on alusta lähtien ja jatkuvasti kärsinyt pääoman puutteesta. Koska minkäänlaista pohjarahastoa ei ollut olemassa, eikä varsinaisia lahjoituksia ole saatu, ovat tulot supistuneet vain siihen, mitä jäsenmaksuilla on pystytty keräämään. Ne ovat eräiden mielestä olleet koko ajan liian korkeat. Todellisuudessa ne ovat olleet ja ovat edelleenkin harvinaisen kohtuulliset, ellen sanoisi liian pienet verrattuna vaikkapa alan apulaisten jäsenmaksuihin omalle liitolleen, puhumattakaan muiden liittojen jäsenmaksuista.

Tämä jatkuva rahapula on estänyt toteuttamasta monta hyvää suunnitelmaa. Ulkomaisen kurssiopettajavoiman käyttö siinä mielessä kun sitä toivottaisiin kysyy paljon enemmän rahaa kuin mitä siihen voidaan käyttää. Opettajien vaatimukset kasvavat sitä mukaa, mitä tunnetuimmiksi he tulevat ja Liiton pitäisi pystyä ainakin osittain rahoittamaan heidän matkansa ja olonsa, jotta mahdollisimman monet voisivat päästä osallisiksi heidän tarjoamastaan opetuksesta. Sama koskee myös kotimaisin voimin annettavaa ammattiopetusta.

Mainonta Liiton toimesta järjestettynä, ei vain kerran ja kaksi vaan jatkuvalta syötöllä kysyy paljon rahaa.
Kähertäjäopiston kalusto on saanut paljon arvostelua osakseen, mutta sen uusimiseen ajanmukaiselle tasolle ei ole liiennyt varoja.

Edellä olen luetellut vain osan niistä kohteista, joihin pitäisi liietä rahaa. - Liiton alkuaikoina tehtiin paljon ilmaista työtä. Sanoisinkin: harvinaisen paljon. Mutta jokainen käsitti myös, ettei silloisilla, jäsenmaksuista kertyvillä varoilla voitu maksaa paljon muuta kuin toimiston vuokra ja sihteerin palkka. Lisää oli jostain saatava. Liittohallituksen onnistuikin tehdä sopimus 0y Sylvan ja Idman & Arvelan kanssa määräprosentin myöntämisestä Liitolle sen jäsenten ostamista hiusvesistä. Toisaalta saatiin aikaan sopimus Valtion Alkoholiliikkeen kanssa 10 % myöntämisestä Liitolle toiminimen myymistä hiusvesistä ja Kölnin vedestä. Kieltolain kaaduttua ja kaikkien Tekno-merkillä varustettujen tuotteiden valmistuksen siirryttyä 0y Teka Ab:Ile, tulivat prosentit Liitolle sitä tietä. Osittain niitä tulee vieläkin, joskin vuosittainen summa on pikemminkin näennäinen ja periaatteellinen, siksi vähäinen se on.

Mutta siihen aikaan eli 20-luvulla se oli siksi huomattava jäsenmaksutuloihin verrattava, että Liitto saattoi avustaa kähertäjäkouluja, myöntää matka-apurahoja miltei vuosittaisiin ulkomaanmatkoihin, milloin alan näyttelyjä ym. vastaavia järjestettiin eri maiden toimesta. Ammattineuvontaan myönnettiin vuosittain, milloin 1000:-, milloin 3500:-. Mestareille, jotka suostuivat ottamaan poikaoppilaita niillä paikkakunnilla, missä kähertäjäkoulua ei ollut, myönnettiin mm. 1938 1000 markan korvaus oppilasta kohti. Ammattikoulujen lainarahaston pohjarahastoon luovutettiin 100.000:-. Päätettiin ottaa kummilapsi v. 1941 ja suorittaa tälle 300:-/kk:ssa. Kähertäjäin Messuja varten myönnettiin v. 1948 200.000:-, ammattikonsulenttikurssien järjestämiseen 55.000:-, kähertäjäkoulujen opettajille järjestettäviä kursseja varten 60.000 jne.

Kaikesta päätellen rahapula oli jollain keinoin saatu pois päiväjärjestyksestä. Kymmenen vuotta myöhemmin sattui sitten Liiton tileissä vaillinki, joka saatiin suurin piirtein tasoitetuksi. Samaan aikaan, tai juuri vähän ennen hankki Liitto itselleen nykyisen osakkeen, joka saatiin rahoitetuksi saamalla jäsenistöltä koroton laina. Sen takaisin maksaminen piti tapahtua 10 seuraavan vuoden kuluessa, mutta erinäisin ponnistuksin ja äärimmäistä säästeliäisyyttä käyttäen lainan takaisin maksu voitiin toteuttaa jo v. 1963. Järjestettiin kursseja Kähertäjäopistossa niin usein kun vaan jäsenistö suostui niille saapumaan, ryhdyttiin myymään vähän yhtä ja toista, "kerjättiin" avustusrahaa tuottajilta voidaksemme ottaa osaa kansainvälisiin kilpailuihin jne. Jokainen penni oli tarpeellinen, mutta tuloskin oli sitten sen mukainen. Osake, jonka arvo nousee huomattavasti yli 100.000:- on nyt velaton ja suunnitteilla on jo jonkin aikaa ollut suuremman osakkeen hankkiminen, joka antaisi paremmat mahdollisuudet järjestää Opiston kurssitoiminnan tehokkaammaksi.

Liiton säännöissä määriteltyyn, ammatin kehittämistä tarkoittavaan toimintaan liittyvistä toimenpiteistä on edellä mainitun perus- ja jatkokoulutuksen lisäksi käsitelty eri liitteissä seuraavat asiat:

- tehokkuuskilpailut liite n:o 15, sivu 151
- maailmanmestaruuskilpailut liite n:o 16, sivu 152
- Euroopan mestaruuskilpailut liite n:o 17, sivu 156
- pohjoismaiset kilpailut liite n:o 18, sivu 159
- Suomenmestaruuskilpailut liite n:o 19, sivu 163
- oppilaskilpailut liite n:o 20, sivu 169
- muut kotimaiset kilpailut liite n:o 21, sivu 171
- luettelo mestareista, liite n:o 8, sivu 99
- hiusmuotinäytökset, liite n:o 13, sivu 136
- hiusmuotikatsaus, liite n:o 14, sivu 129

Liitteistä puheen ollen mainittakoon, että erillisliitteinä on käsitelty lisäksi seuraavat asiat:

- tilasto Liittohallituksen jäsenistä 1917-1967,  liite n:o 2, sivu 77
- tilasto Liiton kultaisen ansiomerkin saaneista:. liite n:o 6, sivu 94
- tilasto Liiton hopeisen ansiomerkin saaneista:  liite n:o 7, sivu 96
- vuosikokoukset eri vuosina 1917-1967,  liite n:o 3, sivu 89
- Liiton toimihenkilöt vuosina 1917-1967,  liite n:o 4, sivu 91
- merkkivaatimukset,  liite n:o 5, sivu 92
- seuramatkat,  liite n:o 22, sivu 174.

Sosiaalisen huollon alaan kuuluvat tapahtumat ovat koskeneet lähinnä apulaisia. Niistä on tuorein v. 1961 voimaan tullut työntekijäin eläkelaki. Sillä tulee kuitenkin olemaan lähitulevaisuudessa sikäli hyvät puolensa jäsenistöämmekin ajatellen, että se antoi sysäyksen myös yrittäjien eläkelain säätämiseksi ja voimaantulemiseksi niin pian kuin sitä valmistelevat komiteat ja eduskunta pääsevät yksimielisyyteen monissa toistaiseksi ristiriitaisissa sovellutuskysymyksissä.

Sosiaalisen huollon piiriin saamme lukea kuolemantapausrahaston eli hautausapukassan, jota edellä mainittu rahasto kaiketi tarkoittaa, perustamisen jo v. 1919. Tosin se on äskettäin lakkautettu. Vuonna 1921 otettiin keskustelun alaiseksi kysymys avustusrahaston tarpeellisuudesta. Kului 17 vuotta, kunnes se lopulta perustettiin vuonna 1938. Vuonna 1926 suunniteltiin Apu- ja eläkerahaston perustamista. Asia raukesi, oltuaan työlistalla n. 10 vuotta. V. 1935 kaavailtiin Vanhuus- ja työkyvyttömyysrahaston perustamista. Jostain syystä sekin asia hautautui vähitellen. Sosiaaliseen huoltoon kuulunee myös Työnvälitystoimiston perustaminen v. 1941. Sitä oli tosin kaavailtu jo paljon aikaisemminkin ja nytkin se todennäköisesti jäi vain yritykseksi, koska asiakirjat eivät mainitse mitään sen toiminnasta ja toiminnan tuloksista, eivätkä myöskään sen lopettamisesta. Tähän samaan ryhmään voitaneen myös laskea pikakurssien järjestäminen sotaleskille v. 1945.

Sääntömääräisistä tapahtumista lienee tärkein Liiton nimen muutos vuonna 1961. Siihen antoi lähinnä aiheen jatkuva väärinkäsitys entisellä nimellä jo 44 vuotta toimineen liiton tehtävistä ja sen entisissä säännöissä olleesta määritelmästä, jonka mukaan Suomen Kähertäjäin Liitto on parturien ja kähertäjäin liitto. Tämä merkitsi sitä, että kähertäjä on sama kuin kampaaja ja koko Liitto siis Suomen kampaajien liitto. Käsitettäköön käsite kähertäjä miten tahansa, joka tapauksessa tulkitsi Yhdistysrekisteritoimiston päällikkökin, muista kuolevaisista puhumattakaan asian niin, että Liittoon kuuluvat sekä työnantajat, että työntekijät. Hän ei suostunut hyväksymään Liiton sääntöjen muutosehdotusta, ellei Liiton nimeä samalla muuteta todellisuutta vastaavaksi.

Samassa yhteydessä muutettiin paikallisosastot paikallisyhdistyksiksi ja Liittotoimikunta Työvaliokunnaksi. Lisäksi otettiin uusien sääntöjen mukaan käytäntöön nk. Valmisteleva valiokunta, johon kuuluisi yksi edustaja kustakin paikallisyhdistyksestä ja joka kokoontuisi kerran vuodessa, lähemmin marraskuussa neuvottelemaan niistä kysymyksistä, jotka paikallisyhdistykset tai työvaliokunta haluavat otettavan esille seuraavassa Liittohallituksen ja sitä seuraavassa Liittokokouksessa eli vuosikokouksessa. - Tämäntapainen valiokunta kokoontuikin sitten parina vuonna peräkkäin, mutta jo toisella kerralla oli osanotto huomattavan laimea ja syyksi ilmoitettiin, ettei ole mitään syytä saapua kokoukseen, jolla ei ole mitään päätösvaltaa.

Samasta syystä luovuttiin samoihin aikoihin käytäntöön tulleesta tavasta pitää välittömästi ennen vuosikokouksen alkamista, ts. edellisenä päivänä iltapäivänä nk. jaostojen kokoukset. Tarkoituksena oli antaa erikseen partureille ja kampaajille oikein virallinen tilaisuus vaihtaa keskenään ajatuksia paikallisyhdistyksiä kulloinkin erikoisesti askarruttavista kysymyksistä ja tällä tavoin tavallaan nopeuttaa asiain käsittelyä varsinaisessa vuosikokouksessa.

Nämä molemmat valmisteleviksi neuvottelutilaisuuksiksi tarkoitetut kokoukset on sittemmin korvattu sillä, että Liittohallitus kokoontuu ennen vuosikokousta vähintään kaksi kertaa.

Sääntömääräisiin asioihin voidaan lukea myös Tehokkuuskilpailun sääntöjen osittainen tarkistaminen v. 1966, sekä Lempi Kanervon ja Kristian Marttisen adressirahaston sääntöjen muuttaminen nykyoloja vastaaviksi, ja niinikään v. 1966 käytäntöön otetun harrastusmerkin sääntöjen laatiminen ja hyväksyminen.

Toimintansa aikana on Liitto ollut monella tavoin yhteydessä valtiovaltaa edustavien ministeriöiden, kunnallisten elimien ja eri liittojen kanssa joko henkilökohtaisten neuvottelujen tai kirjallisten esitysten muodossa. Kävisi liian pitkäksi selostaa niitä kaikkia tämän julkaisun puitteissa, eivätkä ne läheskään kaikki selviä edes käytettävissä olevasta arkistomateriaalista. - Mainittakoon tässä kuitenkin eräitä, jotka liittyvät tämän vuosikymmenen tapahtumiin:

- Liitto on esittänyt, ettei tekeillä olevaa oppisopimuslakia hyväksyttäisi ottamatta huomioon Liittomme eriävää kantaa eräissä mielestämme tärkeissä kysymyksissä; näistä mainittakoon mm. oppisopimuksen tekeminen, joka lakialoitteen mukaan voitaisiin tehdä myös vain osa-aikasopimuksen luontoisella tai jättää se kokonaan vapaaehtoisuuden varaan;

- Liitto on esittänyt Lääkintöhallitukselle, että se ryhtyisi toimenpiteisiin sellaisen asetuksen aikaansaamiseksi, joka määrittelisi tarkoin ne terveydenhoidolliset seikat, jotka jokaisessa perustettavassa liikkeessä on huomioitava;

- Liitto on esittänyt Kauppa- ja teollisuusministeriölle mm. että:
a) oppilaspermanentteja ei saisi suorituttaa vielä ensimmäisen oppivuoden oppilailla,
b) kaikissa kähertäjäkouluissa perittäisiin oppilastöistä mikäli mahdollista yhdenmukaiset maksut,
c) koulujen opinto-ohjelmat yhdenmukaistettaisiin,
d) uusien kähertäjäkoulujen tai kähertäjäosastojen perustamista jarrutettaisiin, niiden lukumäärän kasvaessa huolestuttavana tavalla,
e) oppiaika määrättäisiin kaikissa alan kouluissa kolmivuotiseksi,
f) kaikkien oppilaiden kanssa velvoitettaisiin tekemään oppisopimus riippumatta siitä, onko koulu kaksi- vai kolmivuotinen,
g) ammatti- ja kisällintutkinto järjestettäisiin asialliselle pohjalle ja
h) oppilaiden jatkokoulutukseen kiinnitettäisiin sen ansaitsema huomio. (viimemainitussa asiassa on käännetty myös Helsingin kaupungin puoleen määräraha-anomuksin.)

- Liitto on anonut Käsiteollisuuden Edistämissäätiöltä avustusta edustusjoukkueen lähettämiseksi PM-kilpailuihin. Anomukseen saatiin kuitenkin kieltävä vastaus. - Sen sijaan myönsi Säätiö 2000.- suuruisen stipendin jaettavaksi kahtena apurahana parhaalle ' kampaaja- ja parturioppilaalle ulkomaista opintomatkaa varten. - Apuraha oli kuitenkin sitä suuruusluokkaa, ettei se olisi riittänyt kuin hädin tuskin matkoihin johonkin Keski-Euroopan maahan. Kävi selville, että tarkoitus onkin, että stipendin saajat opiskelevat sovittua palkkaa vastaan työskentelemällä jossain alan liikkeessä. Edellytyksenä on kuitenkin, että he hankkivat ennen lähtöään tyydyttävän kielitaidon, jotta matkasta olisi jotain hyötyä. - Näillä ehdoilla eivät ne, joille stipendit myönnettiin ole suostuneet ottamaan niitä vastaan.

- tehdyn aloitteen johdosta eräiden spray-valmisteiden ihmisen hengitysteille aiheuttamien haitallisten vaikutusten tutkimiseksi kääntyi Liitto Yliopiston kemian laitoksen, Kauppa- ja teollisuusministeriön, Valtion Serum-laitoksen, Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen ja Työterveyslaitoksen puoleen pyytäen näiden myötävaikutusta määrättyjen tarveaineiden tutkimiseksi. - Vain viimemainittu suhtautui asiaan vakavasti, valtion laitosten ilmoittaessa, että voimassa olevan lain mukaan riittää kun valmistaja ilmoittaa tuotteen vaarattomuuden. - Koska Työterveyslaitoskaan ei luonnollisesti ottanut tehtävää vastaan korvauksetta ja koska menettelytavoista ei päästy yksimielisyyteen ainakaan vielä siinä vaiheessa, on kysymys toistaiseksi avoin.

- Liitto on esittänyt Sisäasiainministeriölle, että ulkomaalaisten ammattilaisten soluttautumista maahamme koetettaisiin viranomaisten taholta jarruttaa, koska on osoittautunut, että pyrkijöitä on ollut enemmän kuin mitä todellinen tarve edellyttäisi ja koska niille, joille Liitto on puoltanut korkeintaan kolmen kuukauden työlupaa, on jatkuvasti myönnetty työluvan pidennystä tai ovat monet niistä jotain muuta keinoa käyttäen jääneet maahamme pitemmäksikin aikaa.

Kursseja ja kilpailuja koskevista asioista, joista ei ole mainintaa perus- ja jatkokoulutusta käsittelevässä osassa mainittakoon eräitä yleisluontoisia ja erillisiä päätöksiä:

- Kähertäjäopiston kursseille hyväksytään apulaisia vain, mikäli näiden työnantajat ovat Liiton jäseniä ja tekevät heistä osanottoilmoituksen,

- SM-kilpailuissa valioryhmässä ja kaikissa kansainvälisiä kilpailuja varten pidettävissä karsintakilpailuissa saadaan käyttää omia malleja, muissa kilpailuissa ovat ne arvotut.

- Naiskampaamoyhdistykset ovat sopineet siitä, että heidän kilpailuihinsa saavat osallistua myös apulaiset, jotka kilpailevat eri luokassa, kuten nyttemmin SM-kilpailuissakin.

- Ajatus Kähertäjä-opiston perustamisesta, joka pystyttiin hankitun oman huoneiston ansiosta toteuttamaan v. 1958, oli lausuttu julki jo v. 1938 ja tuli sitten parturimestari Uuno Pitkäsen ansiosta uudelleen esille v. 1955.

- Pohjoismaisiin, samoin kuin kansainvälisiinkin kilpailuihin lähetettäville joukkueille annetaan vastedes tarpeellinen valmennus niissä puitteissa kun se on kulloinkin mahdollista.

- Liittohallitus pidättää itsellään oikeuden tarkistaa oppilaskilpailujen tulokset, koska on esiintynyt joukko epätarkkuuksia monissa kilpailuissa.

- Liitto on päättänyt, että myös kotimaisiin kilpailuihin pyydetyille arvostelijoille maksetaan päivärahaa ja korvaus matkakuluista.

- Liitto on päättänyt myös, että kansainvälisiin kilpailuihin lähetettävät huoltajat asetetaan matka- y.m. etuihin samaan asemaan kuin kilpailijatkin.

- Liitto järjesti pitkästä aikaa Kähertäjäopistossa järjestökurssit, joiden tarkoituksena oli lähinnä antaa sellaisia opetuksia, ohjeita ja neuvoja, joita kursseille osallistujat voivat käyttää hyväkseen omalla paikkakunnallaan tai oman yhdistyksensä piirissä, koska kaikille ei voida antaa vastaavaa opetusta Liiton puolesta ja koska kaikilla ei ole mahdollisuutta osallistua tämäntapaisille kursseille.

- Liitto on päättänyt järjestää kuluvana vuonna kurssit myös kähertäjäkoulujen opettajille, lähemmin suunniteltavan ohjelman puitteissa.

- Liittohallituksen jäsenet ovat velvoittaneet toinen toisensa pitämään valistuskursseja heille lähemmin määrätyissä piireissä ja paikkakunnilla.

Lopuksi joukko yleisluontoisia toimenpiteitä:

- Eräänlaista historiikkia kaavailtiin jo niin aikaisessa vaiheessa kuin 1919. Silloin jo näet pyydettiin jäseniä lähettämään itsestään ja vanhemmista ammattilaisista elämäkerrallisia tietoja, joista kävisi selville mm. kunkin vanhempien yhteiskunnallinen asema, koulunkäynti, saatu ammattioppi, harjoitusaika, palkat ja maksut, työajan pituus, sosiaaliset ongelmat jne. - Nähtävästi tämä kehotus, niin kuin sittemmin 1960-luvulla tehdyt vastaavanlaiset kehotuksetkin, on kaikunut kuuroille korville.

- Nähtävästi liikkeiden yleisessä tasossa oli alkuaikoina paljonkin muistutettavaa, koskapa v. 1923 vuosikokous kiinnitti erikoisen vakavaa huomiota liikkeiden hygieeniseen puoleen. Tähän viittaa lisäksi se, että nähtävästi tehtyjen valitusten johdosta valtioneuvosto määräsi v. 1929, että alan liikkeiden on täytettävä lähemmin määrätyt terveydenhoidolliset vaatimukset.

- Vuonna 1931 ilmestyi markkinoille parranajokoneita aiheuttaen ansaittua närkästystä parturien keskuudessa.

- Vuonna 1935 perustettiin Turkuun Parturimuseo ja viittä vuotta myöhemmin Käsityöläismuseo. - Museoajatusta on elätelty myös koko Liiton piirissä ja siinä mielessä pyydettiin 1960-luvulla lähettämään Liiton toimistoon kuvia, vanhoja tyypillisiä työvälineitä jne. Ajatus oli kaikesta päättäen nytkin liian aikainen, sillä kun toimistolle alkoi saapua lähetyksiä joille ei löytynytkään tilaa, piti kokoamistoiminta keskeyttää. Museokysymyksen viimeisimpänä vaiheena voidaan mainita Pienteollisuuden Keskusliiton toimenpiteet yhteisen Käsityöläismuseon perustamiseksi Helsinkiin. Asia on tätä nykyä suunnittelu- ja kehitysvaiheessa.

- Liittomme liittyi jäseneksi Käsi- ja teollisuusliittoon vuonna 1936. Tämän liiton nimi muutettiin sittemmin Käsi- ja pienteollisuuden Keskusliitoksi ja 1960-luvulla Pienteollisuuden Keskusliitoksi. Jäsenmaksujen kohotessa jäsenkunnan mielestä kohtuuttomaksi saatuun hyötyyn verrattuna erosi Liittomme mainitusta Keskusliitosta v. 1962. - Sen jälkeen on useaan kertaan herätetty kysymys uudelleen liittymisestä. Jäsenmaksujen suhteen ei ole kuitenkaan luvattu sellaisia helpotuksia, että sillä olisi mitään oleellista merkitystä. Kun lisäksi mainitun Keskusliiton organisaatiossa on suunnitteilla eräitä huomattavia muutoksia on Liittomme toistaiseksi odottavana kannalla.

- Liitossamme vaikutti jo 30-luvulla eräänlainen piirijako. Niinpä 1940-luvun puolivälissä oli piirien lukumäärä 7, ja niiden keskuspaikkoina: Helsinki, Turku, Tampere, Vaasa, Oulu, Jyväskylä ja Kotka. - Ammattikurssi- ja valistustoiminta oli suureksi osaksi keskitetty piireihin. Jostain syystä piirien lukumäärä sitten vähitellen väheni niin, että oikeastaan ainoaksi toimivaksi piiriksi jäi enää Kymen piiri. Piirijaon henkiin herättämiseksi tehtiin sitten vuosikokouksissa parikin aloitetta, mutta nähtävästi siitä syystä, ettei aloite tullut ammattilaisten itsensä taholta, se ei saanut kannatusta. Idea jäi kuitenkin kytemään, koska v. 1966 aikana perustettiin kaksi uutta piiriä, nimittäin Savo-Karjalan ja Pohjanmaan piirit ja lisäksi Hämeen piiri lienee perustamisvaiheessa. Näiden piirien tarkoituksena on vastata esim. Ranskan läänien, Saksan osavaltioiden ja Tanskan maakuntien erillisjärjestöjä, jotka kaikki kuuluvat maansa keskusjärjestöön hoitaen määrätyt tehtävät omin voimin.

- Kähertäjäkoulujen toiminnan tukemiseksi perustettiin ammattikoulujen lainarahasto v. 1945. Kun koulut sitten vähitellen siirtyivät kuntien ja kuntien liittojen hallintaan katsottiin aiheelliseksi lopettaa rahasto v. 1959.

- Eräissä maissa on käytännössä alamme liikkeiden osakeyhtiöluontoinen keskitetty toiminta. Asiasta on keskusteltu meilläkin Liittomme piirissä. Asiakirjat tietävät näet kertoa, että jo v. 1931 teki Kristian Marttinen aloitteen tällaisen keskitetyn liiketoiminnan aloittamiseksi kokeilumielessä yleismenojen vähentämiseksi. - Tiedossa ei ole, suurenko kannatuksen hän sai ehdotukselleen.

- Vuonna 1945 päätti Liitto ottaa myös kannattajajäseniä, jotka maksaisivat lisenssimaksua 1000.- vuodessa. - Asiakirjat eivät kerro, toteutettiinko ajatus käytännössä vai ei.

- Samana vuonna päätettiin myös ottaa käytäntöön yleinen jäsenmerkki, jota kannettaisiin rinnassa. - Tämänkään päätöksen tuloksista ei ole merkintöjä. Nähtävästi sekin jäi toteuttamatta, koska sellaisia merkkejä ei ole missään käytössä, eikä niistä löydy edes minkäänlaista valokuvaa tai piirrosta.

- V. 1947 muutettiin Liiton tilivuosi kalenterivuodeksi. Siihen asti se oli vuosikokousten välinen aika. Sen muuttamisesta oli vuosien kuluessa useitakin ehdotuksia, jotka eivät kuitenkaan saaneet vuosikokouksen hyväksymistä ennen kuin yllämainittuna vuonna.

- Mestarin sormus tuli käytäntöön v. 1949 ja mestarin tunnuskilpi v. 1966.

- Liiton onnittelu- ja surunvalitteluadresseja on tätä nykyä kahta lajia, nimittäin v. 1951 käytäntöön tulleet nk. Kr. Marttisen adressit ja v. 1965 käytäntöön otetut Liiton omat adressit, joista saadut tulot lisätään nk. Lempi Kanervon rahaston.

- Vuonna 1950 herätettiin kysymys ns. H-sopimuksen aikaansaamiseksi Tukkurien ja Liiton välillä. Sopimus solmittiin sitten monen vaiheen jälkeen v. 1955. Sen merkitys osoittautui kuitenkin siksi kyseenalaiseksi, että sen purkaminen katsottiin aiheelliseksi jo 4 vuoden kuluttua eli 1959.

- Liiton merkityksen korostamiseksi päätettiin v. 1962, että uudet mannermaiset muotilinjat julkaistaan vastedes Liiton toimesta. Siihen asti se oli tapahtunut joko eräiden tuottajain tai klubien toimesta, jotka olivat ottaneet tästä tehtävästä huolehtimisen sääntöihinsäkin. - Liitto käyttää aikaa ja rahaa muotiuutuuksien saamiseen hyvissä ajoin ennen niiden virallista julkaisupäivää, sekä välittää muodin jäsenistölle ja lehdistölle ympäri maata, joten lienee paikallaan, että se haluaa itselleen myös jotain korvausta siitä, varsinkin kun aina löytyy yksilöitä, joiden mielestä Liitto ei tee mitään heidän hyväkseen.

- Vuonna 1965 päätti Pohjoismainen Liitto muodostaa "muotineuvoston", jonka tehtäväksi tuli löytää ja julkaista oma pohjoismainen muoti ainakin kerran, mieluummin kaksi kertaa vuodessa. Muotineuvostoon kuuluisi jäseniä jokaisesta pohjoismaasta. - Se taitaa jäädä kuitenkin vain paperipäätökseksi, koska Tanska pyrkii julkaisemaan omaa naisten muotiaan ja Ruotsi omaa miesten muotiaan ja näkee mielellään, että muutkin pohjoismaat tunnustaisivat ne omikseen, puhumattakaan siitä, että sekä ammattilaiset, että asiakkaat seuraavat kaikesta huolimatta kansainvälisiä muotilinjoja. Nykyään on aika vaikea Löytää mitään niin omintakeista, että se olisi myös yleisöön menevää, koskapa jokaisessa nk. muodinluojamaassa esiintyy keväisin ja syksyisin virallisen muotilinjan ohella vähän kaikenlaisia kampauksia, joissa käydään läpi melkein kaikki vaihtelumahdollisuudet.

- Sen johdosta, että eräät ammattilaiset ovat halunneet suorittaa kisällintutkinnon samanaikaisesti sekä parturi-, että kampaajan ammatissa, on Pienteollisuuden Keskusliiton ammattikasvatusvaliokunta päättänyt, että tämä oikeus myönnetään vain siinä tapauksessa, että asianomainen on työskennellyt kummankin ammattihaaran alalla 4 vuotta.

- Liiton sääntöjen muutoksen yhteydessä perustettiin myös hintatoimikunta, jonka piti seurata kehitystä ja antaa esityksensä hintojen tarkistamiseksi tarpeen vaatiessa. Se vaikutti vaikenemalla yhden vuoden ja sen jälkeen se lakkautettiin ja paikallisyhdistykset velvoitettiin lähettämään Liitolle omat ehdotuksensa. Tarkoituksena oli laatia ehdotusten perusteella yhteenveto ja toimittaa se kullekin yhdistykselle lausuntoa varten.

- Koska tämäkään päätös ei johtanut mihinkään tulokseen, on Liitto turvautunut vanhaan koeteltuun keinoon suorittamalla Gallup-kyselyn aika ajoittain.

- Jotta tarkastusmestarien maine säilyisi ja jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että nämä itse hallitsevat ehdottoman varmasti ne työt, joita heidän pitää tarkastaa päätti Liitto, että näiden on uusittava mestarintyönäytteet joka viiden vuoden kuluttua. - Järjestettyyn tutkintotilaisuuteen ilmoittautui kuitenkin vain 5 tarkastusmestaria ja monet paikallisyhdistykset esittivät vanhempien tarkastusmestarien tilalle nuoria, äskettäin mestarinarvon saaneita. Siis tämäkin yritys raukesi.

- Vuonna 1963 tehtiin päätös Kisällikiltojen perustamisesta paikallisyhdistysten alueella. Ajatus ei ole kaikin paikoin saanut täyttä kannatusta sen paremmin työnantajain kuin työntekijäinkään taholta, koskapa tällaisia "kiltoja" on toistaiseksi perustettu melko vähän.

- Liiton pienoislippu eli pöytälippu otettiin käytäntöön v. 1936.

- Sekä v. 1965, että v. 1966 tehtiin yritys erikoisen Kähertäjän almanakan painattamiseksi. Koska jäsenistö piti ilmoitettua hintaa liian korkeana oli ajatuksesta pakko luopua. Liitto ei siitä olisi hyötynyt mitään. Monopoli kaikkien almanakkojen ja kalenterien valmistamisesta on Weilin & Göös Oy:llä, joka käyttää sitä hyväkseen pitäen hinnat korkeana.

- Tarkastusmestarien nimeämisen yhteydessä todetaan tuon tuostakin, että paikalliset käsi- ja teollisuusyhdistykset ovat esittäneet tarkastusmestareiksi kähertäjäkoulun opettajia. Asiaa on käsitelty useaankin otteeseen ei vain mestarinkirjalautakunnassa, vaan myös vuosikokouksessa ja päätetty, ettei puoltolausetta anneta muuta kuin sellaisessa tapauksessa, että ehdotetulla opettajalla on itsellään oma liike ja että hän siinä ominaisuudessa on Liiton jäsen. Sen johdosta on paikallisyhdistyksen annettava pyytämättä lausunto josta selviää asian tilanne ja asianomaisen soveltuvuus ehdotettuun tehtävään.

- Koska kaikki paikallisyhdistykset eivät katso voivansa noudattaa varauksetta Liiton antamia ohjehintoja, on niille tiedotettu, että niillä on mahdollisuus saada erioikeus poikkeusten tekemiseen kuitenkin menettelemällä niin, että ne lähettävät tarkoin perustellun anomuksen muutosehdotuksineen Liiton välityksellä Hintaosastolle.

- Kadonneen ansiomerkin tilalle on mahdollisuus saada uusi määrättyä korvausta vastaan vain siinä tapauksessa, että se on varastettu tai tuhoutunut tulipalossa.

- Kartelli- eli laki talouselämässä vallitsevien rajoitusten valvonnasta on ollut voimassa vuodesta 1957. Siinä kielletään rangaistuksen uhalla käyttämästä pakotteita eli saartotoimenpiteitä tarkoituksena rajoittaa toisen elinkeinonharjoittajan toimintavapautta hänelle vieraan intressin vuoksi. Täten ovat kiellettyjä esim. sellaiset tukkuportaaseen kohdistuvat toimenpiteet, joilla pyritään lopettamaan tämän myynti tietyille elinkeinonharjoittajille, jotka eivät kuulu saarron julistaneiden järjestöön tai jotka myyvät tavaraa halvemmalla.

Koska tämä laki ei ole miellyttänyt Liittomme jäsenistöä, oli se mukavasti unohdettu, kunnes tuottajat saivat Keskuskauppakamarin elinkeinokilpailun valvontakunnan puuttumaan asiaan. Sen antama päätös julistettiin vuosikokouksessa v. 1966 ja tiedotettiin jäsenkunnalle Kähertäjän välityksellä.

- Samassa vuosikokouksessa päätettiin myös maalauttaa kuva Liiton kunniapuheenjohtajasta tämän täyttäessä 70 vuotta ja paljastaa se juhlakokouksen yhteydessä.

Liiton toimintaa tarkasteltaessa näkee, että monet ja monenkaltaiset ovat olleet ne kysymykset, jotka vuosien varrella ovat askarruttaneet jäsenistöä. Ei voi olla panematta merkille sitä, että monet niistä ovat olleet esillä milteipä kaikissa vuosikokouksissa aina yhä uudestaan.

Eräät niistä ovat olleet sellaisia, että niiden käsittelyyn on turhaan käytetty aikaa, koska ne perustuvat lakeihin, joita ei Liiton voimin ole muutettavissa. Mutta on ollut paljon sellaisia, jotka olisi voitu ratkaista vaikkapa kerralla, jos niiden edut ja varjopuolet sekä toteuttamismahdollisuudet olisi kerralla selvitetty.
Samoin voidaan todeta, että jäsenmäärä, joka v. 1930 oli, kuten aikaisemmin on jo mainittu n. 300, kohosi v. 1938 500:aan, 1948 1000:een, 1958 2000:een, ollen nyttemmin lähes 3000. Kuitenkin on huomattava, että jäsenyhdistysten lukumäärä oli jo v. 1940 sama kuin nytkin. Jäsenmäärä on neljännesvuosisadan aikana noussut kuusinkertaiseksi yhdistysten lukumäärän pysyessä samana.

Toinen mielenkiintoinen havainto koskee ammattikunnan naisistumista. Mainittakoon esimerkkinä, että esim. Tampereella oli v. 1920 2/3 parturiliikkeiden apulaisista miespuolisia, mutta v. 1950 enää 0,13 %. Kouluissa olevista oppilaista on poikaoppilaat miltei yhden käden sormilla luettavissa. Eipä silti, sama ilmiö on kohta havaittavissa muuallakin Euroopassa, joskin kansainvälisissä kilpailuissa on Suomi toistaiseksi ollut ainoa, joka on lähettänyt parturien kilpailuun naisedustajan, mikä on myös herättänyt ansaittua huomiota, samalla kun se on ollut mainosta maallemme.

Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että olemme koettaneet selvittää, kuka oli Suomen ensimmäinen naisparturi. Ehdokkaita on löytynyt viisi:
-Naimi Finér, synt. 1876, työskennellyt Helsingissä oman liikkeen harjoittajana vuodesta 1910 yhdessä Alina Turusen kanssa,
- Bertta Frigren o.s. Grönholm, työskennellyt Porissa 1896-97.
- Aina Nixholm, myös Porista, oma liike vuodesta 1901.
- Olga Brederberg, samoin Porista, työskennellyt vuodesta 1895 isänsä liikkeessä,
Hilda Nisslin-Holm-Salminen. Käynyt opin Tampereella 1897. Siirtynyt Ouluun, sieltä Haaparantaan, sitten Helsinkiin ja lopulta Maarianhaminaan perustaen siellä oman liikkeen 1904.

Samalla olemme todenneet, että on joukko asioita, jotka lukisimme mielellämme muuttumattoman historian piiriin. Siihen kuuluisivat silloin mm.:
- kotikampaamotoiminnan esiintyminen ja taistelu sitä vastaan,
- alihintojen ottaminen,
- oppilaskeinottelun esiintyminen aika ajoittain,
- heikohko osanotto yhdistystoimintaan,
- selvästi havaittavissa oleva paikallispatriotismi,
- välinpitämätön suhtautuminen kurssi- ym. muuhun valistustoimintaan, - keskinäinen kateus ja eripuraisuus.
Lopuksi lainaamme tähän otteita Kähertäjässä aikoinaan esitetyistä totuuksista:

"Sellainen ihminen menestyy tässä maailmassa,
- joka keskittää voimansa yhteen määrättyyn asiaan,
- joka ottaa perinpohjin selvää kaikesta,
- joka paneutuu työhönsä tarmolla, eikä uneksi,
- joka kestää yhtä hyvin okaat kuin riemutkin,
- joka ei aseta itselleen korkeita ihanteita, vaan myös toteuttaa ne,
- joka ei arvioi työnsä arvoa ainoastaan palkkansa mukaan,
- joka yrittää pienentää vaikeudet,
- joka  ei päästä päämäärää käsistään suurissakaan vaikeuksissa,
- joka  uskoo enemmän uutteruuteen kuin hyvään onneen,
- joka  ymmärtää olla ystävällinen, kohtelias, täsmällinen ja uskollinen,
- joka  käyttää hyväksi kykyjään ja tahdonlujuuttaan,
- joka  ei jättäydy toivottomuuteen missään tilanteessa,
- vain  heikot odottavat aina suotuisaa tilaisuutta odottaen apua muualta, voimakkaat luovat sen itse. Tartu pienimpäänkin tilaisuuteen ja tee siitä jotain suurta."

"Ammatillamme ei ole suojaa, siksi on suojeltava itse itseämme. Se avaa kasvavia kehitysmahdollisuuksia ammatissamme ja sen kautta taas lisääntyvät ansiomahdollisuutemme. Uutuksia tulee markkinoille jatkuvasti. Niitä on seurattava. Se mikä ei ole mahdollista yksilölle, se ehkä onnistuu kokonaiselle järjestölle. Kun jotain on saavutettu, silloin on myös sitä mainostettava. On järjestettävä näytetilaisuuksia y.m. vastaavia, niissä yleisö ja lehdistö näkee, että me tahdomme jotain ja että kehitys edellyttää tietoja, aikaa ja rahaa. Silloin ehkä ylesökin käsittää, että mekin olemme jotain ja että mekin haluamme saada paikan auringossa. Yleisö vaatii työn mukauttamista yksilön maun mukaiseksi. Siksi on irtauduttava vanhoista kaavoista, katsottava ympärilleen avoimin silmin. Tässä vuorovaikutuksessa käsityön, tieteen ja taiteen kanssa on käsityöammatin tulevaisuus. Taide kehittää makuaistiamme, tiede taas opettaa meitä ymmärtämään työmme laadun ja merkityksen. Molemmat yhdessä pakottavat meidät ajattelemaan, syventymään työhömme ja kunnioittamaan sitä."

"Toteamme vielä, että inhimillisen taidon rajaa ei ole saavutettu. Eräät yksilöt tosin loistavat taidollaan, mutta se ei vielä anna oikeaa kuvaa ammattikunnan tasosta. Osa polkee paikallaan vuodesta vuoteen tekemättä mitään omaksi hyväkseen odottaen vain, että Liitto on se elin, joka korvaa hänen passiivisuutensa."

Kunniapuheenjohtaja: 

Lempi Kanervo,

Kunniajäsenet:
Emil Henriksson, Tampere 1934
Heikki Ollilainen, Jyväskylä 1934
Kr. Marttinen, Helsinki 1934
Juho Lankinen, Kotka 1945
C. A. Brinck, Tukholma 1945
Lempi Kanervo, Helsinki 1947
Juhani Jaatinen, Turku 1947
Uuno Havukainen, Lahti 1947
Aarne Lahti, Turku 1947
Matti Auer, Jyväskylä 1947
Hilda Ropponen, Vaasa 1956
Ellen Kauppinen, Tampere 1957
Uuno Jonsson, Turku 1957
Akseli Lahti, Turku 1957
Mandi Välisalmi, Turku 1957
B. Ekensten, Helsinki 1957
Suoma Salminen-Salovirta, Turku 1957
Lyyli Saxell, Helsinki 1964
Elli Eriksson, Lappeenranta 1964

Nykyiset kunniajäsenet:
Juhani Jaatinen
Aarne Lahti
Akseli Lahti
Hilda Ropponen
Uuno Jonsson
Elli Eriksson
Lyyli Saxell
C. A. Brinck
Mandi Välisalmi

Puheenjohtajat:

Kristian Marttinen 1917-1920
Guido Löfström 1920-1922
Volter Rosberg 1922-1923
Uuno kettunen 1923-1927
Guido Löfström 1927-1928
Oskari Katajainen 1928-1930
Lempi Kanervo 1930-1933
Väinö Örn 1933-1934
Lempi Kanervo 1934-1956
Martta Laurén Wirtakoski 1956-

Liittohallitukset

1917-1918
Kristian Marttinen, puheenjohtaja
K. F. Weiden, tal.hoit., Helsinki
Ernst A. Ström, sihteeri, Helsinki

1918-1919 
Kr. Marttinen, Helsinki
Ernst Ström, Helsinki
K. F. Weiden, Helsinki
Guido Löfström, Helsinki
Uuno Kettunen, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Erhard Wallin, Vaasa
Herra Tanner, Vaasa

1919-1920
Kr. Marttinen, Helsinki
Ernst A. Ström, Helsinki
K. F. Weiden, Helsinki
Guido Löfström, Helsinki
Uuno Kettunen, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Erhard Wallin, Vaasa
Ernst Lindström, Turku

1920-1921
Guido Löfström, Helsinki
Fritz K. Weiden, Helsinki
Ernst A. Ström, Helsinki
Naimi Finår, Helsinki
Oscar Lidwall, Helsinki
Kr. Marttinen, Viipuri
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Ernst Lindström, Turku
Axel B. Wallin, Vaasa
Emil Valtanen, Häml.

1921-1922
Guido Löfström, Helsinki
Ernst A. Ström, Helsinki
Fritz K. Weiden, Helsinki
Uuno Kettunen, Helsinki
Naimi Finår, Helsinki
Kr. Marttinen, Viipuri
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Ernst Lindström, Turku
Emil Valtanen, Hämeenlinna
Juho Lankinen, Kotka
 
1922-1923

Volter Rosberg, Helsinki
Ossi Luntinen, Helsinki
Uuno Kettunen, Helsinki
Berndt Ekenstein, Helsinki
Oscar Lidwall, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Ernst Lindström, Turku
Juho Lankinen, Kotka
Axel B. Wallin, Vaasa
E. Engström, Viipuri

1923-1924
Uuno Kettunen, Helsinki
Berndt Ekenstein, Helsinki
Jenny Hiltunen, Helsinki
Ossi Luntinen, Helsinki
Oscar Lidwall, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
E. Engström, Viipuri
Ernst Lindström, Turku
Axel B. Wallin, Vaasa
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Juho Lankinen, Kotka

1924-1925
Uuno Kettunen, Helsinki
Berndt Ekenstein, Helsinki
Jenny Hiltunen, Helsinki
Ossi Luntinen, Helsinki
Volter Rosberg, Helsinki
J. Leppenet, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Ernst Lindström, Turku
Kr. Marttinen, Viipuri
Axel B. Wall@ Vaasa
J. Kock, Savonlinna

1925-1926
Uuno Kettunen, Helsinki
Jenny Hiltunen, Helsinki
Voitep Rosbeg, Helsinki
Ossi Luntinen, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Kr. Marttinen, Viipuri
Juho Lankinen, Kotka
Aarne Lahti, Turku
J. Kock, Savonlinna
Armas Ojala, Helsinki
1926-1927
Uuno Kettunen, Helsinki
Kristian Marttinen, Helsinki
Armas Ojala, Helsinki
Guido Löfström, Helsinki
Oskari Katajainen, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Juho Lankinen, Kotka
Aarne Lahti, Turku
Uuno Paavilainen, Kuopio
Lempi Kanervo, Helsinki
1927-1928
Guido Löfström, Helsinki
Kristian Marttinen, Helsinki
Uuno Kettunen, Helsinki
Lempi Kanervo, Helsinki
Oskari Katajainen, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Juho Lankinen, Kotka
Aarne Lahti, Turku
Uuno Havukainen, Viipuri
Artturi Nummi, Lahti

1928-1929
Oskari Katajainen, Helsinki
Kristian Marttinen, Helsinki
Lempi Kanervo, Helsinki
Uuno Kettunen, Helsinki
Valdemar Sallm6n, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Juho Lankinen, Kotka
Uuno Havukainen, Viipuri
Artturi Nummi, Lahti
Juhani Jaatinen, Turku

1929-1930
Oskari Katajainen, Helsinki
Kristian Marttinen, Helsinki
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Matti Makkonen, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Juho Lankinen, Kotka
Uuno Havukainen, Viipuri
Artturi Nummi, Lahti
Juhani Jaatinen, Turku

1930-1931
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Oskari Katajainen, Helsinki
Artturi Nyytäjä, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Kristian Marttinen, Viipuri
Uuno Havukainen, Viipuri
Juhani Jaatinen, Turku

1931-1932
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Oskari Katajainen, Helsinki
Väinö örn, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Kristian Marttinen, Viipuri
Uuno Havukainen, Viipuri

 

 

1932-1933
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Oskari Katajainen, Helsinki
Väinö örn, Helsinki
Väinö Finnberg, Helsinki
Emil Henriksson, Tampere
Heikki Ollilainen, Jyväskylä
Kristian Marttinen, Viipuri
Juhani Jaatinen, Turku

1933-1934
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Väinö örn, Helsinki
Karin Ekman, Turku
Aarne Lahti, Turku
Ellen Kauppinen, Tampere
Summa Enne, Hämeenlinna
Kristian Marttinen, Viipuri
Uuno Pitkänen, Jyväskylä

1934-1935
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Väinö örn, Helsinki
Karin Ekman, Turku
Ellen Kauppinen, Tampere
Aarne Lahti, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Summa Enne, Hämeenlinna
Kristian Marttinen, Viipuri

1935-1936
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Artturi Nyytäjä, Helsinki
Uuno Havukainen, Viipuri
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Juho Lankinen, Kotka
Aarne Lahti, Turku
Karin Ekman, Turku
Ines Koistinen-Lehtimäki, Tampere
Juhani Jaatinen, Turku

1936-1937
Lempi ]Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Artturi Nyytäjä, Helsinki
Uuno Havukainen, Viipuri
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Juho Lankinen, Kotka
Aarne Lahti, Turku
Juhani Jaatinen, Turku
Iines Koistinen-Lehtimäki, Tampere

1937-1938
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Artturi Nyytäjä, Helsinki
Uuno Havukainen, Viipuri
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Juhani Jaatinen, Turku
Aarne Lahti, Turku
Juho Lankinen, Kotka
Iines Koistinen-Lehtimäki, Tampere

1938-1939
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Artturi Nyytäjä, Helsinki
Uuno Havukainen, Helsinki
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Juhani Jaatinen, Turku
Aarne Lahti, Turku
Aimo Kumpulainen, Viipuri
Iines Koistinen-Lehtimäki, Tampere

1939-1940
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Artturi Nyytäjä, Helsinki
Uuno Havukainen, Viipuri
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Aimo Kumpulainen, Viipuri
Juhani Jaatinen, Turku
Veikko Haapasalo, Sortavala
Iines Koistinen-Lehtimäki, Tampere

1940-1941
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
Uuno Havukainen, Lahti
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Aimo Kumpulainen, Helsinki
Juhani Jaatinen, Turku
Aarne Lahti, Turku
Iines Koistinen-Lehtimäki, Tampere

1941-1942
Lempi Kanervo, Helsinki
Aimo Kumpulainen, Helsinki
Uuno Havukainen, Lahti
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Juhani Jaatinen, Turku
Aarne Lahti, Turku
Suoma Salminen, Turku
Veikko Haapasalo, Sortavala
Iines Koistinen-Lehtimäki, Tampere

1942-1943
Ei valttu uutta johtokuntaa eli Liittohallitusta, koska liittokokouksessa, joka pidettiin Helsingissä Liiton 25-vuotisjuhlan merkeissä oli läsnä vain 7 edustajaa.

1943-1944

Aimo Kumpulainen, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Arvi Rantanen, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Elin Tilus, Oulu
Uuno Havukainen, Lahti

1944-1945
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Olavi Rantanen, Jyväskylä
Uuno Havukainen, Lahti
Greta Salminen, Lahti
Iines Koistinen-Lehtimäki, Tampere
Aimo Kumpulainen, Helsinki

1945-1946
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Aarne Lahti, Helsinki
Hilda Ropponen, Vaasa
Elin Tilus, Oulu
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Greta Salminen, Lahti
Anni Sandholm, Turku

1946-1947
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
Urho Mansisto, Helsinki
Kaino Seppälä, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Hilda Ropponen, Vaasa
Elin Tilus, Oulu
Armas Keinänen, Kuopio
Hilkka Laurila, Kotka
Ester Haapanen, Tampere
Olavi Rantanen, Jyväskylä

1947-1948
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
Lydia Oraskällio, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Hilda Ropponen, Vaasa
Johan Kurki, Joensuu
Elin Tilus, Oulu
Greta Salminen, Lahti
Anni Sandholm, Turku
Armas Keinänen, Kuopio

1948-1949
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
'Urho Mansisto, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Hilda Ropponen, Vaasa
Johan Kurki, Joensuu
Erkki Partala, Tampere
Tyyne Heino, Oulu
Arvo Lähdetniemi, Kankaanpää
Elli Eriksson, Lappeenranta

1949-1950
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
Elsa Arento, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Anni Sandholm, Turku
Erkki Partala, Tampere
Tekla van Kraemers, Tampere
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Tyyne Heino, Oulu
Hilda Ropponen, Vaasa
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Onni Vaittinen, Hamina

1950-1951
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Martin Pager, Helsinki
Elsa Arento, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Anni Sandholm, Turku
Erkki Partala, Tampere
Uuno Jokinen, Pori
Tekla van Kraemers. Tampere
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Tyyne Heino, Oulu
Hilda Ropponen, Vaasa
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Onni Vaittinen, Hamina

1951-1952
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Lydia Kamara, Helsinki
Martin Fager, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Anni Sandholm, Turku
Erkki Partala, Tampere
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Impi Kurki, Joensuu
Hilda Ropponen, Vaasa
Tyyne Heino, Oulu
Karl Westerlund, Vaasa

1952-1953
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisaln-å, Helsinki
Hanna Merja-Manninen, 2e15@
Lydia Kamara, Helsinki
Aino Vaaja, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Anni Sandholm, Turku
Erkki Partala, Tampere
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Impi Kurki, Joensuu
Hilda Ropponen, Vaasa
Tyyne Heino, Oulu
Paul Lehtonen, Kuopio

1953-1954
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Lydia Kamara, Helsinki
I-lanna Merja, Helsinki
Aino Vaaja, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Anni Sandholm, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Impi Kurki, Joensuu
Tyyne Heino, Oulu
Erkki Partala, Tampere
Saimi Silvan, Tampere
Elli Eriksson, Lappeenranta

1954-1955
Lempi Kanervo, Helsinki
Mandi Välisalmi, Helsinki
Lydia Kamara, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Tauno Niinimäki, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Anni Sandholm, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Impi Kurki, Joensuu
Tyyne Heino, Oulu
Erkki Partala, Tampere
Saimi Silvan, Tampere
Elli Eriksson, Lappeenranta

1955-1956
Lempi Kanervo, Helsinki
Martta Ahlström, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Inga Selkänen, Helsinki
Tauno Niinimäki, Helsinki
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Asko Lukkarinen, Savonlinna
Impi Kurki, Joensuu
Aino Talvio, Lahti
Tyyne Heino, Oulu
Elli Eriksson, Lappeenranta
Aarne Lahti, Turku
Erkki Partala, Tampere
Uuno Pitkänen, Jyväskylä

1956-1957
Martta Ahlström, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Tauno Niinimäki, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Erkki Partala, Tampere
Impi Kurki, Joensuu
Tyyne Heino, Oulu
Elli Eriksson, Lappeenranta
Aino Talvio, Lahti
Anni Sandholm, Turku

1957-1958
Martta Ahlström, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Helmi Laamanen, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Anni Sandholm, Turku
Uuno Jokinen, Pori
Erkki Partala, Tampere
Impi Kurki, Joensuu
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Eeva Vuoti, Oulu
Aino Talvio, Lahti
Elli Eriksson, Lappeenranta

1958-1959
Martta Ahlström, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Helmi Laamanen, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Anni Sandholm, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Erkki Partala, Tampere
Impi Kurki, Joensuu
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Eeva Vuoti, Oulu
Aino Talvio, Lahti
Elli Eriksson, Lappeenranta

1959-1960
Martta Ahlström, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Tauno Niinimäki, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Uuno, Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Impi Kurki, Joensuu
Erkki Partala, Tampere
Eeva Vuoti, Oulu
Kirsti Persson, Turku
Elli Eriksson, Lappeenranta
Eino Hirvonen, Pieksämäki
Eero Laaksonen, Turku

1960-1961
Martta Ahlström, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Tauno Niinimäki, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Uuno Pitkänen, Jyväskylä
Uuno Jokinen, Pori
Impi Kurki, Joensuu
Erkki Partala, Tampere
Eeva Vuoti, Oulu
Kirsti Persson, Turku
Aino Talvio, Lahti
Alli Tuurman, Hamina
Sirkka Kauppinen, Varkaus

1961-1962
Martta Ahlström, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Tauno Niinimäki, Helsinki
Arvi Rantanen, Turku
Erkki Partala, Tampere
Eeva Vuoti, Oulu
Impi Kurki, Joensuu
Sirkka Kauppinen, Varkaus
Eilo Seppälä, Kokkola
Viljo Turunen, Tampere
Kirsti Karvinen, Turku
Anna-Liisa Pesonen, Lappeenranta
Uuno Pitkänen, Jyväskylä

1962-1963
Martta Laurén-Wirtakoski, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Tauno Niinimäki, Helsinki
Erkki Partala, Tampere
Eeva Vuoti, Oulu
Impi Kurki, Joensuu
Sirkka Kauppinen, Varkaus.
Ello Sepipälä, Kokkola
Viljo Turunen, Tampere
Kirsti Karvinen, Turku
Anna-Liisa Pesonen, Lappeenranta
Alli Tuurman, Hamina
Ella Stenberg, Jyväskylä

1963-1964
Martta Laurén-Wirtakoski, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Lyyli Saxell, I-relsinki
Irene Mynttinen, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Erkki Partala, Tampere
Eeva Vuoti, Oulu
Viljo Turunen, Tampere
Kirsti Karvinen, Turku
Eila Stenberg, Jyväskylä
Ello Seppälä, Kokkola
Anna-Liisa Pesonen, Lappeenranta
Sirkka Kauppinen, Varkaus
Alli Tuurman, Hamina
Impi Kurki, Joensuu

1964-1965
Martta Laurån-Wirtakoski, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Lyyli Saxell, Helsinki
Irene Mynttinen, Helsinki
Helmi Laamanen, Helsinki
Erkki Partala, Tampere
Eeva Vuoti, Oulu
Viljo Turunen, Tampere
Kirsti Karvinen, Turku
Eila Stenberg, Jyväskylä
Eilo Seppälä, Kokkola
Anna-Liisa Pesonen, Lappeenranta
Seija Karjalainen, Kouvola
Tellervo Raitila, Seinäjoki
Reijo Joutila, Lempäälä

1965-1966
Martta Laurån-Wirtakoski, Helsinki
Kerttu Heloaro, Helsinki
Helmi Laamanen, Helsinki
Irene Mynttinen, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Kirsti Karvinen, Turku
Eeva Vuoti, Oulu
Rauni Peltola, Tampere
Reijo Joutila, Lempäälä
Sirkka Kauppinen, Varkaus
Impi Kurki, Joensuu
A-L. Pesonen, Lappeenranta
Eilo Seppälä, Kokkola
Tellervo Raitila, Seinäjoki
Aarne Lahti, Turku

196&-1967
Martta Laurén-Wirtakoski, Helsin
Kerttu Heloaro, Helsinki
Helmi Laamanen, Helsinki
Irene Mynttinen, Helsinki
Toini Hailuoto, Helsinki
Aarne Lahti, Turku
Kirsti Karvinen, Turku
Eeva Vuoti, Oulu
Rauni Peltola, Tampere
Reijo Joutila, Lempäälä
Sirkka Kauppinen, Varkaus
Impi Kurki, Joensuu
A-L. Pesonen, Lappeenranta
Pentti Taavitsainen, Kuopio
A-L. Nurmilaukas, Myllykoski

 
Vuosikokoukset

1917  Helsingissä
1918  Helsingissä
1919  Turussa
1920  Viipurissa
1921  Tampereella
1922  Vaasassa
1923  Kuopiossa
1924  Helsingissä
1925  Turussa
1926  Kotkassa
1927  Helsingissä
1928  Jyväskylässä
1929  Lahdessa
1930  Viipurissa
1931  Tampereella
1932  Turussa
1933  Vaasassa
1934  Hämeenlinnassa
1935  Kotkassa
1936  Jyväskylässä
1937  Helsingissä
1938  Oulussa
1939  Kuopiossa
1940  Helsingissä
1941  Salossa
1942  Helsingissä
1943  Vaasassa
1944  Lahdessa
1945  Porissa
1946  Kotkassa
1947  Helsingissä
1948  Tampereella
1949  Turussa
1950  (ei pidetty)
1951  Helsingissä
1952  Tampereella
1953  Kuopiossa
1954  Jyväskylässä
1955  Porvoossa
1956  Lahdessa
1957  Helsingissä
1958  Vaasassa
1959  Oulussa
1960  Imatralla
1961  Helsingissä
1962  Hämeenlinnassa
1963  Lappeenrannassa
1964  Rovaniemellä
1965  Helsingissä
1966  Turussa
1967  Helsingissä

Liiton toimisto

Liiton toimisto on ehtinyt tämän 50-vuotiskauden aikana vaikuttaa kuudessa paikassa.
- 1918 - Fredrikinkatu 19
- 1931 - Mikonkatu 13
- 1940 - Erottaja 3 ja jo samana vuonna - Mikonkatu 19
- 1943 - Fredrikinkatu 57
- 1958 - Mikonkatu 18 B 8.
- 1973 - Mäkelänkatu 54

Sihteerit

J. S. V. Koponen 1917-1920
E. A. Ström (ruotsi) 1917-1922
Naimi Finér  1920-1922
B. Ekensten (ruotsi) 1922-1925
Uuno Kettunen 1922-1923
Jenny Hiltunen 1923-1925
Volter Rosberg (ruotsi) 1925-1926)
Armas Ojala  1925-1926
Kristian Marttinen 1926-1930
Sylvi Palmio  1930-1935
Hilja Toikander 1935-1939
Lempi Kanervo 1939-1940
Irma Autio  1939-1940
A. Olin  1940-1944
Lempi Kanervo 1944-1945
Aimo Kumpulainen 1945-1946
Anneli Lehto  1946-1947
Raita Keto-Pulkkinen 1947-1954
Anna-Lisa Manninen 1954-

Taloudenhoitajat

K. F. Weiden  1917-1922
Ossi Luntinen  1922-1925
Armas Ojala  1925-1926
Kr. Marttinen  1926-1930
Sylvi Palmio  193@1935
Hilja Toikander 1935-1939
Lempi Kanervo 1939-1944
Aimo Kumpulainen 1945-1958
Hra Jokinen  1950-1958
rva Koskela  1959-1960
Pirkko Mäkeläinen 1960-

Paikallisyhdistykset

Forssa  1937
Hamina  1929
Heinola  1943
Helsingin yhdistys 27.1.1917
Helsingin naiskampaamo 13.3.1930
Hyvinkää  1946 Hyvinkää-Riihimäki yhdistys 1941-1946
Hämeenlinna  1923
Imatra  1936
Joensuu  1922
Karhula  14.5.1945
Kemi  20.5.1939
Keski-Suomen  25.1.1917
Kokkola  1943
Kotka  30.12.1917
Kouvola  19.8.1938
Kuopio  2.10.1938
Lahti  6.3.1919
Loviisa  7.10.1943
Porvoo 1923
Lpr 1933
Lohja 28.11.1943
Mikkeli 1928
Oulu 23.3.1924
Pieksämäki 1943
Pietarsaari 15.5.1944
Pori 13.3.1924
Rauma 1927
Riihimäki 1934
Salo 7.3.1937
Savonlinna 1943
Seinäjoki 1947
Suonenjoki 1945
Tampereen Naiskampaamo 1930
Tampere 8.8.1918
Turun Naiskampaamo 26.5.1930
Turun parturi 18.11.1914
Vaasa 28.10.1917
Valkeakoski 27.10.1957
Varkaus 1935
Äänekoski 1965

1 Liite N:o 9

Ammatin suojaus

Vanhan ammattikuntalaitoksen aikana, joka määrättiin Suomessa käytäntöön otettavaksi v. 1720 annetulla asetuksella, jonka kukoistusaika oli maassamme vuosien 1810 ja 1850 välillä ja joka lakkautettiin v. 1868, oli ammatinharjoittaminen tarkoin säännöstelty.

Tosin liikkeen perustamiseen ei vaadittu mestarin kirjaa, koskapa mm. v. 1850 Helsingissä oli 272 liikkeenharjoittajaa, joista vain yhdellä oli todella mestarin arvo, jos kohta kaikkia muitakin kutsuttiin mestareiksi.  Tästä johtuikin, ettei alalla vaikuttanut sen paremmin mestarikuin kisällikiltaakaan, kuten muilla ammattialoilla.  Killan perustamiseen vaadittiin näet vähintään 3 mestaria.

Liikkeen sai perustaa vain maistraatin luvalla ja anomukseen oli liitettävä takuut verojen suorittamisesta ajallaan.  Vasta luvan saatuaan ja vannottuaan porvarivalan, saattoi anoja avata liikkeen.

Vuoden 1850 jälkeen alkoi ilmaantua rappeutumisilmiöitä.  Mestarin arvoja ostettiin ja liikkeitä avattiin ilman toimilupia.  Tämäntapaisia ilmiöitä koetettiin luonnollisesti estää ja poistaa määräämällä sakkoja ja jopa vankeuttakin sekä järjestämällä rankaisujoukkoja kaupunginviskaalin johdolla.

Ensimmäinen askel ammattikuntalaitoksen lakkauttamiseksi tapahtui 1859, jolloin määrättiin, että vain tärkeimpien ammattien harjoittajien tuli kuulua ammattikuntiin.  Muita ammatteja - siis myös parturin ammattia sai harjoittaa jokainen porvarinoikeuden hankkinut ja liikkeensä maistraatille ilmoittanut henkilö.  Ilman porvarioikeuksiakin sai ammattia harjoittaa jokainen, jolle ei ollut perheen ulkopuolista aputyövoimaa, kunhan sitoutui maksamaan veronsa.

Näin saatua elinkeinovapautta tervehdittiin yleisesti tyydytyksellä.  Se vahvistettiin vielä v. 1879. - Tosin se ei ollut esim. alamme liikkeenharjoittajien mieleen, sillä olihan entinen laki ollut paikallaan ammattitason kohottajana ja ammatinharjoittajan aseman turvaajana.

Saavutettu vapaus johti siihen, että enemmän tai vähemmän pätevää ainesta muista maista alkoi siirtyä maahamme, ruotsalaisia ja saksalaisia Länsi-Suomeen ja venäläisiä ja virolaisia Itä-Suomeen.

Kun sitten tämän vuosisadan puolella herättiin näkemään, että tilanne kaipasi kipeästi korjausta, joka sitten johti Liitonkin perustamiseen, oli tavallaan itsestään selvää, että sen ohjelmaan liittyi kysymys ammatin suojaamisesta.

Niinpä jo v. 1921 tehtiin ensimmäinen eduskunta-aloite, jossa esitettiin, että liikkeen saisi perustaa vain opinkäynyt ammattilainen, joka on suorittanut lääkärin hyväksymän hygienian tutkinnon.

Aikansa odotettuaan jotain tulosta tästä esityksestä lähetettiin valtioneuvostolle vuonna 1925 anomus, että vain ammattitaidon omaavalla olisi oikeus ammatin harjoittamiseen.

Seuraavana vuonna eli 1926 tehtiin jälleen uusi anomus, jossa tällä kertaa esitettiin, että hallitus ryhtyisi kiireellisiin toimenpiteisiin sellaisen lain aikaansaamiseksi, että vain kolmivuotisen oppijakson suorittanut ja sen jälkeen kaksi vuotta apulaisena palvellut saisi perustaa oman liikkeen.

Vuonna 1932 jälleen uusi esitys, jossa tällä kertaa esitettiin, että liikkeen perustajan tulee olla mestari, jonka tulee olla vähintään kansakoulukurssin suorittanut.

Vuonna 1938 esitettiin ensi kerran ajatus kansalaisadressin kokoamisesta ja sen toimittamisesta valtioneuvostolle.
Tämän jälkeen seurasi 14 vuoden tauko, jona aikana tunnustettiin maaperää lainmuutoksen aikaansaamiseksi.  Oltiin odottavana kannalla silloisen Käsi- ja pienteollisuuden keskusliiton luvattua hoitaa asia ammattikuntaa tyydyttävällä tavalla.

Kyllästyttyään lopulta odottamiseen Liitto teki jälleen esityksen 1962 - asettaen nyt vaatimukseksi vain kisällintutkinnon suorittamisen.  Ja saman vuoden joulukuussa otettiin yhteys Eduskunnan eri puolueisiin koettaen löytää henkilöä, joka ottaisi tehtäväkseen aloitteen jättämisen Eduskunnalle.  Neuvottelujen tuloksena olikin, että edustaja E. J. ]Paavola lupasi hoitaa asian.  Liiton laatima eduskunta-aloite jätettiin sisälle vuoden 1963 helmikuussa.  Siinä painotettiin sitä seikkaa, että elinkeinoluvan hakeminen olisi tehtävä pakolliseksi ja esitettiin, että asetettaisiin asiantuntijalautakunta määrittelemään tarkemmin ne ehdot, jotka liikkeenharjoittajan tulee täyttää.

Edellä mainitun aloitteen kohtaloa on useaan otteeseen tiedusteltu saamatta kuitenkaan mitään vastausta.

Jotta valtiovalta ei kuitenkaan unohtaisi meitä, vaan katsoisi meidänkin asiamme ansaitsevan jo vihdoinkin huomiota osakseen ryhdyttiin vuoden 1965 aikana kokoamaan sellaisten kansalaisten nimiä adressiin, jotka pitävät välttämättömänä, että heitä palvelee vain todella ammattitaitoinen henkilökunta.  Tuloksena oli n. 16.000 nimeä käsittävä kansalaisadressi, joka luovutettiin vuoden 1966 alussa silloisen Kauppa- ja teollisuusministeriön ammattikasvatusosaston päällikölle eli nykyisen Ammattikasvatushallituksen pääjohtajalle.

Kuten edellä esitetystä selviää, on asiassa tehty mitä tehtävissä on' Vuonna 1919 julkaistu elinkeinovapauslaki on kuitenkin kaikesta päättäen niin pyhä, ettei mikään hallitus, eikä mikään eduskunta katso voivansa sitä muuttaa, eikä antaa asetusta, joka saattaisi meidät edes yhdenvertaiseksi niiden monien ammattialojen kanssa, joille eri asetuksella on myönnetty niiden anoma suoja.  Meidän on vaikea käsittää, että monet puhtaasti kaupalliset alat on asetettu erikoisasemaan, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä elävän materiaalin kanssa, johon kohdistuvan käsittelyn luulisi oikeuttavan jonkinlaisiin turvallisuustoimenpiteisiin niiden taholta, jotka voivat asiaan vaikuttaa.

Lieneekö asia niin, että koska valtaosa niistä, jotka voisivat asiaan vaikuttaa, ovat miehiä, joiden kohdalla perin harvoin saattaa sattuakaan mitään sellaista, joka antaisi aihetta valituksiin tai korvausvaatimuksiin ei heillä ole sitä mielenkiintoa koko kysymykseen, jota sen käsittelijöiltä vaaditaan.

Liite N:o 10

Hinta- ja palkkakysymysten vaiheista

Säilyttääkseen aatteellisen järjestön leiman ja tunnuksen ja nauttiakseen sen tuomista eduista eivät Liittomme säännöt sisällä minkäänlaista mainintaa siitä, että sen tehtävänä olisi myöskin jäsenistön taloudellisen aseman parantamiseen tähtäävät pyrkimykset.

Tämä on monen mielestä epäkohta, jota on vaikea sulattaa, koska ammatillisen taidon kerran saavuttaneella hän ei pysty näkemään Liittoon kuulumisesta olevan mitään todella näkyvää hyötyä siinä määrin, että sen hyväksi olisi välttämätöntä uhrata aikaa ja rahaa.

Kaikesta huolimatta hinnat ja palkat muodostavat niin oleellisen osan ammatin harjoittamisessa, ettei niitä ole varaa Liiton keskusjärjestönkään sivuuttaa. Ne muodostivat jo Liiton syntysanoja lausuttaessa, jopa jo sitä ennenkin, yhden tärkeimmistä, ehkä monen mielestä tärkeimmän toiminnan kohteen.

Mainitsevathan asiakirjat, että jo perustamisvuonna ryhtyivät apulaiset vaatimaan palkankorotuksia ja että sen johdosta työhintoja korotettiin kahdesti.  Samalla esitettiin toivomus, että kaikki noudattaisivat yhdenmukaisia hintoja.  Liikkeiden eritasoisuudesta ja sijainnista riippuen katsottiin kuitenkin asialliseksi, että ne jaettaisiin kolmeen eri hintaluokkaan.

Näin vanha on siis tämäkin ajatus, vaikka viime aikoina on eräin paikoin haluttu mennä sille linjalle, että määrätyllä alueella kaikkien taidosta ja olosuhteista riippumatta tulisi voida noudattaa yhdenmukaisia hintoja.

Tässä yhteydessä ei voi sivuuttaa erästä lieveilmiötä, joka on seurannut ja seuraa yhä vieläkin 50 vuoden jälkeen tapahtuneita työhintojen korotuksia.  Jo v. 1917 esiintyi joukko jäseniä, jotka eivät pitäneet niinkään tärkeänä yhteisen hintakorotuksen noudattamista, vaan noudattivat periaatetta: tehköön kukin niin kuin hän näkee sen edullisimmaksi itselleen.

Jonkinlaisen perustan luomiseksi työnantajain ja työntekijäin vastaista kanssakäymistä varten laadittiin jo v. 1919 perussopimus, joka ei kuitenkaan sisältänyt mitään ohjeita palkoista.  Sellainen hyväksyttiin käytäntöön otettavaksi erikseen Helsingissä ja Turussa.  Se purkautui kuitenkin jo 1921.

Kun apulaiset alkoivat järjestäytyä lisääntyivät myös vaatimukset.  Kun heidän vaatimustansa kuukausipalkkasysteemin käytäntöön otosta ei hyväksytty, esittivät he, että puolet palkkauksesta piti suorittaa prosenteissa tekijän bruttotyön mukaan laskettuna.  Prosenttimäärää ei tosin haluttu määritellä, vaan jäisi se riippuvaksi kulloinkin tehtävästä sopimuksesta, sekä peruspalkan suuruudesta.

Jatkuvat neuvottelut johtivat väliaikaisratkaisuun, joka sai työ- ja palkkasopimuksen nimen.  Sen mukaan palkka oli joko kiinteä tai prosenttipalkka.  Edellisessä tapauksessa peruspalkka oli 1000:- ja jälkimmäisessä 800:-.  Mikäli kiinteäpalkkainen sai kassan nousemaan yli 3000:-, nousi hänen palkkansa 1700:-:aan.  Prosenttipalkkalaisen palkka taas oli 800:- + 10 % bruttotulosta, jos kassaan kertyi vähemmän kuin 1700:-, ja 1000:- + 10 %, jos kassaan kertyi 1700:-- 3400:-, ja 1000:- + 25 %, jos bruttotulo oli vähintään 3500:-. Samassa yhteydessä yritettiin yhdenmukaistaa sekä palkkoja että hintoja ja saada läpi sellainen ratkaisu palkkojen suhteen, että ne määräytyisivät apulaisen todellisen taidon mukaan.  Oli selvää, että se olisi täysin mahdotonta järjestää joukkosopimuksella.  Ainoa mahdollisuus olisi määrätä peruspalkka niin pieneksi, että pelivaraa jäisi riittävästi.

Työhinnat pysyivät suunnilleen muuttumattomina lähes 10 vuoden ajan.  Vuonna 1928 yritettiin niitä nostaa, mutta tämä ei ollut kaikkien mieleen.  Johtipa se Helsingissä siihenkin, että monet laitakaupungin liikkeenharjoittajat päinvastoin pitivät parempana laskea niitä jopa 50 %:lla.  Toiset taas möivät liikkeensä ja pestautuivat apulaisiksi keskikaupungin liikkeisiin.

Kun lisäksi näihin aikoihin alkoi ilmestyä kampaamoja yhä enentyvässä tahdissa, eikä näillä monellakaan näyttänyt olevan halua noudattaa yhtenäisiä hintoja kävi tilanne entistäkin sekavammaksi.  Voi hyvin arvata niiden Liiton johdossa olevien tunteet, jotka koettivat saada aikaan jonkinlaista järjestystä ja kuria ammattikunnan keskuudessa.  Mitä suurempi asutuskeskus, sitä huonompi kuri, mikä on varsin käsitettävä ilmiö.

Kun lisäksi ottaa huomioon, että vielä 30-luvun alussa oli jäsenmäärä suhteellisen vaatimaton ja järjestäytyminen vielä lapsen kengissä, ei ihme, että työhintakysymyksen asiallinen ratkaisu sai vielä odottaa vuoroaan.  Hintakilpailu on tunnetusti niitä vaikeimpia ratkaistavia ja ennen kaikkea se on sitä silloin kun Liittoon kuulumattomat tekevät mitä haluavat.

Liitto kehotti tuon tuostakin paikallisyhdistyksiään toimimaan yhtenäisten hintojen aikaansaamiseksi, mutta ne kaikuivat useimmiten kuuroille korville.  Ei ollut suurtakaan merkitystä sillä, jos jollain paikkakunnalla kourallinen henkilöitä noudatti jostain tulleita määräyksiä.  Paikallisyhdistyksille tiedotettiin myös, että mikäli nämä pitävät tarpeellisena paikkakunnalla käytettyjen työhintojen tarkistamista, on sen tapahduttava niin, että Liitto on siitä tietoinen ennen kuin päätös toteutetaan.

Kaikista ponnisteluista huolimatta hintakilpailu jatkui etenkin kampaamoissa, lähinnä permanenttien kohdalla, jokaisen halutessa noudattaa omia hintojaan.

Kun Liitto suoritti työhintojen tarkastuksen 1939, osittain jopa 50 %:lla, ryhtyivät apulaiset liikehtimään vaatien tuntuvaa palkkojen korotusta.  Tuloksena olikin, että kaikki peruspalkat oli nostettava 40 %:lla, johon tuli lisäksi 8 % indeksilisäys.  Näin ollen nousi nuorimman apulaisen palkka 1000:- markkaan, seuraavissa palkkaluokissa olivat vastaavat uudet palkat: 1210:-, 1365:- ja vanhemmille 1515:- ja 1665:-.  Nämä palkat vahvistettiin työehtosopimuksella 1942.

Sen välittömänä seurauksena oli taas vaatimus työhintojen tarkistamiseksi, mutta Kansanhuoltoministeriö, jolla oli määräysvalta tämäntapaisissa asioissa epäsi korotusvaatimuksen.

Uusi yritys seuraavana vuonna eli 1943 sai saman kohtalon.  Samana vuonna tehtiin päätös, että vain Liitolla yksin on oikeus tehdä työehto- ja palkkasopimus työntekijäjärjestön kanssa.

Samalla suoritettiin Gallup-kysely, jonka tarkoituksena oli saada selvitys todellisuudessa maksetuista palkoista eri puolilla maata, koska todellisilla palkkamenoilla oli jo ehditty todeta olevan milteipä ratkaiseva merkitys ministeriön kanssa käytävissä työhintaneuvotteluissa.  Vuonna 1941 oli alan liikkeet joutuneet liikevaihtoveron alaisiksi, mikä luonnollisesti aiheutti työhintojen korotusvaatimuksen, varsinkin kun apulaiset lisäsivät vaatimuksiaan.  Anomus parturihintojen nostamisesta 25 %:lla ja kampaamohintojen 33 %:lla johti - hintojen säännöstelyyn v. 1942.

Neuvotteluista hintaosaston kanssa tuli sitten jatkuva ohjelmanumero, joka toistui lukemattomia kertoja aina viime vuoteen saakka.

Vuonna 1945 lupautui. hintaosasto lopulta tarkistamaan hintoja, jos apulaisten vaatimuksiin suostutaan.  Sen seurauksena oli uusi palkkasopimus, jonka mukaan alle 5 v. palvelleen palkan tuli olla 5400:ja vanhemman apulaisen 5830:-.

Samalla vapautettiin säännöstelystä esim.: pesu alkalittomilla aineilla, öljypesu, värjäys ja valkaisu, kulmien ja ripsien värjäys sekä parturitöiden kohdalta mm.: leukaparta, kuuman kääreen käyttö, öljypesu, vesikampaus ja hiusten pehmennys.  Hintojen korotusanomuksen sen sijaan ei annettu suostumusta.

Vuonna 1946 ja 1947 tehtiin useitakin anomuksia.  Joulukuussa 1946 saatiin kyllä 30 % korotus, mutta se peruutettiin 1947 helmikuussa.

Ainoa korotus oli nk.  Lapin lisän hyväksyminen, mikä merkitsi 5-10 % korotusta.  Tosin hutikuussa 1947 saatiin vihdoin vähäinen korotus, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä valtioneuvosto määräsi nostamaan palkkoja 16.5.1947 lukien.  Tätä koskeva palkkasopimus astui voimaan 18.6.1947. Siinä määrättiin ammattitaitoisen apulaisen palkaksi I lk:ssa 7575:- sekä tähän asti käytännössä olleet tuotantopalkkiot: 25 % ja 15 %.

Palkat nousivat jälleen vuoden 1948 puolella ja sen johdosta saatiin kesäkuussa pieni korotus hintoihin.

Vasta seuraavana vuonna eli 1949 vapautettiin kaikki alamme hinnat säännöstelystä, 1. 6.1949 lähtien.  Valtioneuvosto pidätti kuitenkin itsellään oikeuden puuttua hinnankorotuksiin siitä huolimatta, vaikkei maksuille tarvitse hakea vahvistusta, lähinnä, yhtenäisten maksujen aikaansaamiseksi laatu- ja kustannusvertailun perusteella.

Luonnollisena seurauksena hintojen vapauttamisesta säännöstelystä oli niiden pikainen korottaminen.  Se ei ollut kuitenkaan ministeriön hintaosaston mieleen, sillä sitä peläten oli säännöstelyn purkamista viivyteltykin.  Liitto sai kehotuksen saattaa työhintansa kohtuullisiksi.  Ellei kehotusta aiota noudattaa, ei pidä ihmetellä, jos säännöstely saatetaan uudelleen voimaan.  Tämä oli odotettavissakin, sillä nostettiinhan hintoja neljän kuukauden kuluessa peräti 48 %. - Koska kehotusta, joka katsottiin pikemminkin uhkaukseksi ja pelotteluksi ei noudatettu määrättiin säännöstely uudelleen voimaan 6.6.1950. Samalla määrättiin hiustenleikkuusta perittävät hinnat laskemaan 25 %:lla ja permanenteista perittävät hinnat 10 %:lla.

Neuvotteluja hintaosaston kanssa asiantilan korjaamiseksi käytiin ahkerasti.  Niistä ei ollut kuitenkaan muuta tulosta kuin 1950 lopulla annettu määräys alan liikkeiden vapauttamisesta liikevaihtoverosta 1. 1. 1951 lukien.  Sen ohessa ilmoitettiin samalla, ettei hintoja saa korottaa.

Koska kuitenkin apulaisjärjestöt olivat alkaneet jälleen liikehtiä vaatimalla varsin huomattaviakin korotuksia, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin korottaa työhintoja hintaosaston vastustuksesta huolimatta.

Valtiovalta alkoi nyt kiristää otettaan talouselämään nähden lisäämällä hintatarkkailua ja myöntymällä hintojen ja maksujen korotuksiin vain äärimmäistapauksissa.  Tämä johti lopulta siihen, että kaikki korotukset kiellettiin toistaiseksi.  Säännöstely oli siis ankarampi kuin vuotta aikaisemmin, joka jätti sentään jotain harkinnankin varaan.
Palkkarintamalla sen sijaan oli toteutettava kaksikin palkankorotusta, vieläpä kaksi kuukautta taannehtivasti.

Hintarintamalla oltiin odottavana kannalla, sillä valtioneuvosto oli ilmoittanut harkitsevansa vakavasti säännöstelyn täydellistä purkamista ja kehottanut asianomaisia rauhallisuuteen.

HinnanvapauttamispäätÖs saatiinkin sitten v. 1954.

Kuten aina säännöstelyn lieventyessä nostettiin työhintoja nytkin.  Tosin kuitenkin sen verran, että se sai apulaisetkin jälleen vaatimaan palkkojen tarkistusta. - Tämä toistui sitten seuraavanakin vuonna.

Vuonna 1956 kumottiin kauan voimassa ollut valtalaki.  Samalla annettiin ymmärtää, että ellei liike-elämän edustajat halua ymmärtää, mitä jatkuvat hinnankorotukset vaikuttavat koko yhteiskuntaelämään, on pakko ottaa valtalaki uudelleen käytäntöön. - Omasta puolestamme sovimme hintaosaston kanssa, että vaikka palkkojen tarkastuksia oli pakko tehdä yleislakon johdosta, olemme valmiit toistaiseksi luopumaan hintojenkorotusvaatimuksista.
Vuonna 1959 kiinnitti huomiota eräillä tahoilla ilmennyt pyrkimys luoda yleishinnat hinnoista, jotka syystä tai toisesta olivat muovautuneet pysyviksi taksoiksi.  Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä se mikä ehkä käy yhdellä paikkakunnalla, ei käy toisella ja se mikä tuntuu kohtuulliselta vilkkaimmalla liikepaikalla ja määrätyn asiakaspiirin puitteissa, ei sovi yleistettäväksi koko maata ajatellen.

Vuonna 1960 saatiin, tosin hintaosaston pannessa vastaan, korotus työhintoihin, jotka olivat olleet voimassa 1958 lähtien.

Samana vuonna tehtiin myös työehtosopimus, joka käsitti myös palkkasopimuksen.  Varsinainen työehtosopimus olikin ollut voimassa jo 13 vuotta, vain palkkasopimukseen oli tehty tarvittavat muutokset.  Tämä sopimus oli sikäli merkittävä, että se oli ainoa laatuaan maassamme, missä kisällintutkinnon suorittaneelle myönnettiin rahallista etua tutkinnon suorittamisesta rinnastamalla hänet vanhempiin työntekijöihin.  Lisäksi siinä määriteltiin myös oppilaspalkat, jotka olivat jo pitemmän aikaa olleet oppimestarin ja oppilaan keskinäisen sopimuksen varassa ainakin mitä tulee ensimmäisen ja toisen vuoden oppilaisiin nähden.  Mainittakoon, että tämän sopimuksen mukaan nuoremman apulaisen palkka oli 24000.- ja vanhemman 28000.- sekä mestarin 35000.- I luokassa.

Tämä merkitsi 6 % korotusta nuoremmille, 9 % korotusta vanhemmille ja 26 %:n korotusta mestareille ja työnjohtajan asemassa oleville.

Kun tämä työehtosopimuksen uusiminen tuli ajankohtaiseksi, asettui Liittomme jyrkästi sitä vastaan Liikeliiton lisättyä palkankorotusvaatimuksia.

Vuoden 1962 alkupuolella havaittiin jo yleisesti, että usko taloudellisten suhdanteiden nousuun on pahasti horjumassa.  Laskusuuntaa ei saada estetyksi eikä kompensoiduksi hintoja korottamalla.  Tätä keinoa yritti Liittommekin kaikesta huolimatta esittäen 20 pennin nousua hiustenleikkaukselle.  Keväällä oli tosin saatu 3-10 % korotus, mutta sehän oli miltei yhtä tyhjän kanssa.  Tämä uusi korotusvaatimus, vaikka noinkin vaatimaton painoi vaa'an alas ja seurauksena oli jälleen hintasulku.

Koska työehto- ja palkkasopimusta ei ollut, esiintyi monien jäsenten kohdalla epätietoisuutta siitä, minkälaisia palkkoja heidän tulisi noudattaa, toivoen ohjeita ja viitteitä Liiton taholta.  Tämän johdosta antoi Liitto eräänlaiset ohjepalkat, jotka olivat seuraavat: 1. vuoden oppilas - 90.-, 2. vuoden oppilas - 120.- ja 3 vuoden oppilas - 160.-, nuor. apul. - 250.- + tuotantopalkkio, vanhempi apul. ja kisälli - 300.- + tuot. palkkio ja mestari - 350.- + tuot. palkkio.

Vuonna 1963 suoritettiin viime vuosina tavaksi tullut Gallup-kysely silloin kun on haluttu selvittää työhintatilanne koko maassa.  Se osoitti, että asiaa ei oltu otettu sillä vakavuudella, millä se olisi pitänyt käsitellä, koska vain n. 1/3 jäsenkunnasta oli vaivautunut ilmaisemaan mielipiteensä.  Niistäkin kävi sitäpaitsi selville, että kyllästyneinä odottamaan hintojen nousua monet olivat alkaneet toteuttaa "ikiomia" hintoja.

Koska hintojen korotuksesta ei tahtonut kuulua mitään hintaosaston suhtautuessa korotusesityksiin melko kylmäkiskoisesti suunniteltiin jo kääntymistä asiassa Oikeuskanslerin puoleen.  Ajatuksesta luovuttiin kuitenkin, peläten sellaisen toimenpiteen vaikeuttavan vastaisuudessa asioiden käsittelyä Sosiaaliministeriön hintaosaston kanssa.

Vuonna 1964 saatiin vihdoin suhteellisen huomattaviakin lievennyksiä.  Ministeriön päätöksellä vapautettiin kampaamomaksut kokonaan säännöstelystä ja parturimaksua suurin osa.  Tämä suurin osa oli kuitenkin niitä nimikkeitä, joiden kysyntä on suhteellisen vähäinen.  Säännöstelyyn jäivät maksuista tärkeimmät, nimittäin: hiusten leikkaukset ja parranajo.  Näille myönnettiin pieneksi lohdutukseksi vähäinen korotus: hiustenleikkauksille ja parranajolle 20 pennin ja lasten hiustenleikkaukselle 30 pennin korotus. -

Vuoden 1965 alussa anottiin ministeriöitä kaikkien parturimaksujen vapauttamista säännöstelystä tai vaihtoehtoisesti miesten hiustenleikkauksen taksan korottamista vähintään 10 %:lla.

Toimenpiteellä ei ollut kuitenkaan toivottua tulosta.  Sen sijaan virikkeen ja sysäyksen säännöstelyn purkamiselle alamme kohdalta, joka oli ehkä viimeinen ala, jota valtiovalta syystä tai toisesta piti vielä pihdeissään, antoi apulaisten lakkopuuhat, jotka johtivat siihen, että valtakunnansovittelija puuttui asiaan.  Kun Liikeliitto puolestaan asettui puoltamaan hintojen vapauttamista säännöstelystä siinä tapauksessa, että Liittomme suostuu allekirjoittamaan sen laatiman runkosopimuksen niillä ehdoilla, joista molemmat liitot olivat päässeet yksimielisyyteen ja valtakunnansovittelija puolestaan oli suostuvainen vahvistamaan tällaisen sopimuksen, jäi lopullinen ratkaisu hintaosaston ja lähinnä sosiaaliministerin omaksuman kannan varaan.

Tämän kaupankäynnin tuloksena olikin sitten säännöstelyn purkaminen 16.8.1965, jolla päivämäärällä vahvistettiin myös uusi työehtosopimus, joka tehtiin tällä kertaa runkosopimuksen luontoisella, mikä merkitsi sitä, että se tarjosi mahdollisuuden paikallisyhdistyksille tehdä lisäsopimuksia tarpeen mukaan tai paremminkin velvoitti ne tekemään sellaisen niillä paikkakunnilla, missä apulaiset kuuluivat apulaisjärjestöön.
Tämä sopimus oli voimassa vain sopimuksentekovuoden loppuun saakka ja uusittiin 1966 alussa kahdeksi vuodeksi, tosin luopumalla nk. runkosysteemistä ja palaamalla vanhanaikaisen työehtosopimuksen linjalle.

Tällä sopimuksella nostettiin apulaisten palkkoja 1966 aikana kahdesti 3 %:lla kerrallaan ja vastaavasti 1967.  Oppilaiden palkat määriteltiin selvyyden vuoksi ja yleistä pohjoismaalaista tapaa noudattaen niin, että: 1. vuoden oppilaan paikka on 30 %, toisen vuoden 45 % ja kolmannen vuoden oppilaan 60 % ensimmäisen ja toisen vuoden nuoremman apulaisen palkasta.

Sen mukaan
1. ja 2. vuoden nuor. apulaisen palkka on 1. 1. 67  - 384.-
5 v. palvellut ja kisälli - 436.-
yli 10 v. palvellut - 517.-
mestarin kirjan omaava - 574.-

Koska vuoden vaihteessa 1966/1967 esitettiin toivomuksia työhintojen tarkistamiseksi suoritettiin jälleen Gallup-kysely.  Sen tulokset olivat kuitenkin niin ristiriitaiset, että niiden perusteella on vaikea ratkaista, mikä tässä vaiheessa on kokonaisuuden kannalta paras mahdollinen ratkaisu, olkoonkin, että ministeriön hintaosasto antaisi korotustoimenpiteille siunauksensa.  Vastauksia saapui näet nytkin vain osalta paikallisyhdistyksiä.

Vaikuttaa siltä, että sellaisten yhtenäisten hintojen aikaansaaminen, joita yleisesti noudatettaisiin, ei ole niinkään yksinkertainen asia.  Tuleeko kehitys ehkä kulkeutumaan siihen suuntaan, että eri piireille tai paikallisyhdistysryhmille määrätään omat hintansa.  Esimerkkinä meillä on jo Helsinki, joka kulkee omaa linjaansa siitä huolimatta, ettei sitä kalleuspaikkakuntaryhmittelyssä ole erotettu eri luokkaan.

Oli sen asian kanssa niin tai näin, varmaa on kuitenkin se, että niin kauan kuin indeksiä käytetään mittapuuna, tulevat miesten hiustenleikkaukset kuulumaan niihin maksuihin, joilla ministeriö katsoo olevan suuren merkityksen hinnanmuodostuksessa.  Siitä taas seuraa, että kätemme ovat enemmän tai vähemmän sidotut ja estävät meitä vapaasti määräämästä hintoja kannattavuusperiaatteiden mukaisesti.

Seuraavassa lyhyt katsaus parturi- ja kampaamohintoihin:

Parturihinnat: 1918 1928 1938 1948 1955 1960  1966
hiusten leikkaus 3,- 12,- 12.- 50,- 130,- 220,-  355.-

Kampaamohinnat: 1931 1940 1945 1950 1955 1960 1966
permanentti
(sähkö) 150.- 175,- 275.- 700.- 1000.- 1000.-   -
(kem.) - - - - 1500.- 1800.- 22.-
(kylmä) - - - - 1800.-
vesikampaus 15.- 20.- 40.- 140.- 200.- 250.-   -
tyylikampaus 20.- 40.- 40.- 170.- 275.- 275.- 5.25
värjäys 50.- 150.- 150.- 1000.- 1000.- 1200.- 15.-

Koska yhtäältä ministeriön hintaosasto pyrkii hinnankorotusasioissa ottamaan huomioon vain palkat ja koska toisaalta palkat muodostavat n. 50 % menoista, niin todettakoon, että kaikista rahan arvon vaihteluista ja elinkustannusten ja -tason muutoksista huolimatta tilanne on pysynyt lopultakin melko tasapainoisella.  Apulainen sai n. v. 1920 n. 1200.-/kk:ssa ja hiustenleikkaus maksoi n. 10.-, mikä merkitsi n. 2500.- kuukausituloa laskettuna niin, että tehokasta työtä tehtiin 5 t/päivä kaksi leikkausta tunnissa, saamme samoin perustein v. 1966 tilanteeksi: apulaisen palkka n. 435.-/kk ja kuukausitulo n. 875.- kk. - Kampaamojen kohdalta laskelman teko on vaikeampi, koska siihen liittyy niin monia tekijöitä.

Liite N:o 1 1

Peruskoulutuksesta

Liiton perustamisvaiheessa vain ani harvalla "mestarilta" oli apulainen.  Minkäänlaista oppilaskasvatusta ei oltu järjestetty sen paremmin valtion kuin kuntienkaan puolesta ja niinpä oppilaita piti hankkia rajojemme ulkopuolelta.  Ruotsi ja Itämeren maakunnat sen sijaan olivat siinä asemassa, että ne saattoivat lähettää ylijäämän Suomeen.  Mitä pitemmälle maailmansotaa kesti, sitä enemmän se verotti myös nuorempaa miespolvea ja sen seurausilmiöinä oli oppilasaineksen miltei täydellinen tyrehtyminen Suomenlahden eteläpuolelta. - Odotettiin hartaudella sodan loppumista, sillä apulaispula oli todella tuntuva.

Oma apu paras apu, tuntuivat tuumineen ne aloitekykyiset henkilöt, jotka panivat alulle oppilaskoulutuksen kotimaisin voimin ja kotimaista ihmismateriaalia käyttäen.

Opetus aloitettiin Helsingistä käsin, jossa se tapahtui aluksi täysin vapaaehtoisin ja palkattoman voimin.  Ensimmäisinä opettajina toimivat Guido Löfström ja A. Ström, jotka kahtena päivänä viikossa kuljettivat oppilaat, joiden lukumäärä vaihteli 6:sta 8:aan Oulunkylään, jonka kunnalliskodissa käytännöllinen opetus tapahtui. - Toisena vuonna suostui Liitto maksamaan näille opettajille junamatkat Helsinki-Oulunkylä-Helsinki ja kolmantena vuonna peräti 6 mk opetuspäivältä.

Opetuspaikka ja opetuskohteet eivät olleet suinkaan parhaat mahdolliset, mutta parempi kuitenkin kuin ei mitään. - Tietopuolinen opetus, johon sisältyi sellaisia aineita kuin: kansalaistieto, laskento ja kirjanpito annettiin kaupungin jossain liikehuoneistossa.

Vapaussodan johdosta toiminta keskeytyi vähäksi aikaa, alkaakseen kohta uudelleen, osittain uusin opettajavoimin.  Ström luopui tehtävästä.  Hänen tilalleen tulivat J. Leppenet ja Uuno Kettunen.

V.1920 tuli koulu hieman vakinaisemmalle kannalle, Helsingin osaston ottaen sen huostaansa.  Oppiajan pituudeksi määrättiin 3 v., josta piti saada todistus. - Suurimman oppilaspuutteen poistamiseksi järjestettiin kuitenkin aluksi kuukauden pikakurssi.

Opetus Helsingissäkin tapahtui kuitenkin edelleen Oulunkylän kunnalliskotiin turvautuen, mutta niin muunnettuna, että yhtäjaksoinen opetus kesti 8-10 tuntia, ja oppilaille ryhdyttiin maksamaan määräsuuruista palkkaa 3 kuukauden kuluttua, koska katsottiin, että tehokkaamman opetuksen ansiosta hänestä alkoi olla jo jotain hyötyä liikkeessäkin.

Kun nyt oppilaskoulutus oli Helsingissä saatu jonkinlaiseen järjestykseen, tuli eteen pulma, miten se olisi järjestettävä muualla maassa.  Lopulta päätettiin, että halukkaat "mestarit" voivat ottaa oppilaita, mutta että näiden on oltava opissa joka tapauksessa 3 vuotta, jonka jälkeen heille on annettava todistus, joka on joko osaston puheenjohtajan tai jonkun uskotun ammattilaisen nimellään vahvistettava.

Samoin esitettiin toivomus, että oppilaiksi otettaisiin vain miehiä, koska on lähdettävä siitä, että ammatti naiselle on vain tilapäislaatuinen.  Mentyään naimisiin tämä melkoisella varmuudella jättää ammatin, joten hänen koulutuksestaan ei ole ollut kokonaisuutta ajatellen suurtakaan hyötyä.

Saanen viipyä vielä hetken näiden alkutapahtumien parissa osoituksena siitä, mitä vaikeuksia oli niillä henkilöillä, jotka Liiton alkutaipaleella joutuivat panemaan alulle mm. ammattikoulutuksen ja tekemään se kaiken lisäksi vapaaehtoisesti ja vain yhteisedun innoittamana vailla minkäänlaista tukea valtion tai kuntien taholta. - Vieläpä oma ammattikuntakin oli monin paikoin vastahakoinen myöntämään toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuuden.

V.1928 katsoi Helsingin silloinen osasto koulun ylläpitämisen käyvän sille ylivoimaiseksi, joten se siirrettiin Liiton hallintaan, joka myös sai hankituksi sille oman huoneiston.  Se oli tosin ahdas, eikä vastannut läheskään tämäntapaiselle koululle asetettavia vaatimuksia, mutta olihan se kuitenkin edistysaskel koulun hyväksi. - On syytä mainita, että koulu sai kuitenkin avustusta Liitolta jo 1924 alkaen ja kaupungilta v. 1933 alkaen, sekä lopulta valtioltakin vuodesta 1942 alkaen.  Viimemainittu apu käsittää 65 % koulun todellisista menoista.  Vuosina 1935 ja 1937 vaihtoi Helsingin Parturiammattikoulun nimeä kantava koulu kahdesti huoneistoa ja siirtyi jälleen Helsingin osaston hallintaan v. 1945.

Koulun ensimmäisenä johtajana oli Kr.  Marttinen ja v:sta 1930 Mandi Välisalmi sekä hänen jälkeensä Martin Fager, joka siinä toimessa on tehnyt pisimmän ja perusteellisen päivätyön.

Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Helsinkiin oli v. 1933 perustettu toinenkin alan ammattikoulu Helsingin Naiskampaamo Yhdistyksen toimesta.  Koulun rehtorina toimi Lulu Saxell 1933-47 ja Martta Mertala 1947-49.

Kun sitten osoittautui, että sekä Helsingin osaston, että Helsingin Naiskampaamo Yhdistyksen oli taloudellisesti vaikea ylläpitää näitä kouluja, tekivät näiden johtokunnat esityksen koulujen ehtymisestä ja tämän sekakoulun siirtämisestä kaupungin hallintaan.
Monien neuvottelujen tuloksena olikin, että Valtioneuvosto hyväksyi ehdotuksen näiden koulujen kunnallistuttamisesta 17. 11. 1949 ja koulu alkoi toimintansa jälleen uusissa tiloissa Helsingin Kähertäjäkoulun nimellä.

Tilanne Turussa ei ollut paljoakaan helpompi.  Apulaispula oli siellä yhtä huutava kuin Helsingissäkin.  Sen poistamiseksi päätti Turun osasto, joka oli perustettu jo v. 1914, perustaa kaksivuotisen oppilaskoulun, joka oli lähinnä tarkoitettu jatko-opetuksen antamista varten.  Opetusta annettiin kaupungin eri liikkeissä vuorotellen vapaaehtoisin opettajavoimin.  Opettajina toimivat Ernst Lindström, Albert Storm, Uuno Jonsson, Aarne Lahti, Erkki Laiho.  Th.  Pettersson, Akseli Lahti ja Yrjö Virtanen.

Koska tällä menetelmällä ei saatu apulaispuutetta poistetuksi siirryttiin uuteen menetelmään v. 1927.  Tällöin pantiin alulle 3-vuotinen koulutus, joka perustui siihen, että 7 mestaria kustansi kukin yhden oppilaan ja huolehti yhdessä kaikista koulun menoista.  Opettajiksi palkattiin Th.  Pettersson ja Akseli Lahti. - Havaittuaan koulun merkityksen laajuuden otti osasto sen hallintaansa v. 1928.  Näissä puitteissa jatkoi koulu toimintaansa viiden vuoden ajan ja koulun opettajiksi kiinnitettiin lisäksi Aarne Lahti ja Yrjö Virtanen.  Oltuaan n. vuoden "hiljaiseloa", aloitti Turun Parturikoulu jälleen toimintansa syksyllä 1934.

Tällä välin Turun Kampaajain Yhdistyksen toimesta perustettu v. 1932 "Kampa- ja oppilaskoulu toimi kahden vuoden ajan.

Vuodesta 1935 lähtien voidaan katsoa alan ammattiopetuksen alkaneen toimia Turussa vakinaisissa puitteissa.  Koulun ensimmäisenä johtajana toimi Th.  Pettersson ja hänen jälkeensä v. 1935 alkaen Juhani Jaatinen.

Muista maahamme perustetuista kouluista ei ole tiedossa tarkempia tietoja, joskin on oletettavissa, että monella paikkakunnalla alkuvaikeudet ovat olleet huomattavat, johtuen siitä, ettei yhteiskunta ole pitänyt tarpeellisena uhrata varoja alamme ammattikoulutukseen, ennen kuin vasta 1950-luvun loppupuolelta lähtien.

Luettelo muista "kähertäjäkouluista" siinä perustamisjärjestyksessä, kun olemme onnistuneet saamaan selville:

1923 Viipuri
1937 Salo.  Koulu toimi Yhdistyksen hallinnassa vuoteen 1959 saakka ja oli toinen niistä, joka on ollut Liiton hallinnassa yllämainittuun vuoteen asti, nauttien osittain sen avustusta.  V. 1961 se siirtyi Kuntain liitolle.
1939 Jyväskylä.  Koulu siirtyi Valtion hallintaan 1957 ja vuodesta 1962 lähtien Kuntain liitolle.
1940 Lahti.  Koulu siirtyi kaupungin hallintaan 1957 ja sai nimekseen "Lahden Käsityä- ja talousammattikoulu".
1940 Tampere.  Koulu siirtyi kaupungin hallintaan 1953.
1942 Oulu.  Koulu siirtyi valtion hallintaan Pohjois-Pohjanmaan Keskusammattikoulun nimisenä vuonna 1947. Sen iltakoulu toimi kuitenkin Yhdistyksen alaisena vuoteen 1951.
1943 Pori. Koulu toimii ainoana Liiton hallinnassa olevana ainakin toistaiseksi, jos kohta sen siirtymisestä kaupungille on käyty neuvotteluja.
1945  Vaasa. Koulu siirtyi Kuntain liiton hallintaan v. 1961.
1946 Joensuu. Koulu siirtyi valtion hallintaan Pohjois-Karjalan Keskusammattikoulun nimellä v. 1948
1948  Lappeenranta. Koulu siirtyi Kuntain liitolle 1958.
1950 Kuopio. Koulu siirtyi Kuntain liitolle 'Pohjois-Savon ammattioppilaitoksen" nimellä v. 1959.
1955 Rovaniemi. Koulu siirtyi valtion hallintaan "Lapin Keskusammattikoulun nimellä.
1959 Vaasa. Koulu on ruotsinkielinen ja saanut nimen "österbottens Centralyrkesskolan".
1961 Seinäjoki. Koulu on valtion hallinnassa oleva "Etelä-Pohjanmaan Keskusammattikoulu".
1962 Imatra. Koulu on Kuntain liiton hallinnassa.
1962 Imatra. Koulu on Kuntain liiton hallinnassa.
1962 Savonlinna. Koulu on Kuntain liiton hallinnassa.
1963 Kotka. Koulu on Kuntain liiton hallinnassa.
1963 Lohja. Koulu on Kuntain liiton hallinnassa.
1963 Kotka. Koulu on Kuntain liiton hallinnassa.
1965 Rauma. Koulu on Kuntain liiton hallinnassa.
1965 Kokkola. Kuntain liiton hallinnassa.
1966 tai aikaisemmin perustettuja, joista suurin osa viime vuosina. Perustamisvuotta emme ole kuitenkaan onnistuneet saamaan selville, vaikka sitä on pyydetty vastaavilla yhdistyksiltä.

- Hämeenlinna: "Etelä-Hämeen Keskusammattikoulu"
- Rovaniemen ammattioppilaskoulu
- "Kainuun Keskusammattikoulu"
- Kouvola.  Kuntain liiton hallinnassa.
- Varkaus.  Kuntain liiton hallinnassa.
- Tikkurila.
- Vammala.
- Kauhajoki.
- Mänttä.
- Espoo.
- Peipohja.
- Karjaa.  "Västra Nylands Yrkesskola".
- "Mariehamns Yrkesskola".

Koulujen lukumäärä on 10 viimeisen vuoden aikana noussut 13:sta 34:ään.  Tällöin herää väkisinkin kysymys, onko apulaistarve todella kasvanut tuona aikana lähes kolmenkertaiseksi, samanaikaisesti kun jäsenliikkeitten määrä on noussut 2000:sta vajaan 3000:een.  Tilanne olisi käsitettävissä ja hyväksyttävissä, jos väestön kasvu olisi ollut tapahtunut samassa suhteessa kuin oppilasmäärän kasvu, mutta niinhän ei ole tapahtunut.  Syy onkin haettava lähinnä siitä, että maaltapako jatkuu ja että yhteiskunta pyrkii järjestämään työmahdollisuuksia niille, jotka eivät enää viihdy maatalouden parissa.
Vertailun vuoksi tulkoon vielä mainituksi, että kun 1960 oppilasmäärä oli n.800 ja päästötodistuksen sai 218, olivat vastaavat luvut 1966: 1517 ja 458.

Ammattitutkinto

V.1921 julkaistiin oppisopimuslaki, jolla oppiaika määrättiin nelivuotiseksi, jonka jälkeen on suoritettava ammattitutkinto.  Tämä uhkasi kuitenkin jäädä kuolleeksi kirjaimeksi, sillä toisaalta oppilaat pitivät oppiaikaa liian pitkänä, koska se useimmissa tapauksissa oli palkatonta ja toisaalta "mestarit" pyrkivät järjestämään iltakursseja, joilla 10 viikon aikana å 2-3 kertaa viikossa leivottiin muka ammattitaitoisia kähertäjiä tai partureita, kuten heitä alkuaikoina yksinomaan kutsuttiin.  Niinpä lehdissä saattoi lukea seuraavankin laatuisia ilmoituksia: "Ei ole mikään konsti oppia raaputtamaan parta ja lyhentää tukkaa.  Sitten voikin panna liikkeen pystyyn, ostaa pari peiliä ja muutama tuoli.  Se riittääkin aluksi".  Vaikka juuri ilmestynyt laki määräsi oppiajaksi 4 vuotta, oli ammattikasvatusneuvosto sitä mieltä, etä kaksi vuotta on täysin riittävä.  Oli selvää, että kun nekin elimet, joilla oli jotain sanottavaa oppiajan pituuteen nähden, olivat eri mieltä, että ammattikunta menetteli niin kuin se katsoi itselleen edullisemmaksi.

Niillä paikkakunnilla, missä vaikutti Käsi- ja teollisuusyhdistys, pyrkivät nämä'valvomaan myös alamme oppilaskasvatusta ja järjestämään koulujen kanssa edes jonkinlaisia ammattitutkintoja, vaikka moni koulu katsoi, että opettajiston antama päästötodistus on täysin riittävä.

Suuremmilla paikkakunnilla kuten Helsingissä Käsi- ja teollisuusyhdistys perusti ammattikasvatuslautakunnan, jonka tehtävänä oli mm. ammattityönäytteiden arvostelu.  Mainittakoon, että mm.  Kristian Marttinen valittiin v. 1926 tällaisen lautakunnan jäseneksi.  Samoin saatettiin muiden paikkakuntien tietoon, että ne, jotka haluavat saada päästötodistuksen, voivat suorittaa työnäytteet Helsingin koulussa.

Ensimmäiset kisällintyönäytteet järjestettiin Helsingissä v. 1936.  V. 1945 tekivät Turun yhdistykset aloitteen, että kisällitutkinnon pitäisi sisältää seuraavat työnäytteet:

Parturikisälli
- 3 erilaista leikkausta
- päänhieronta
- amerikkalainen parranajo
- teoreettinen tutkinto

Kampaajakisällit
  päiväkampaus raudoilla
  iltakampaus vesikampauksena
  pitkän tukan kampaus
  lyhyen tukan leikkaus
- kynsien hoito
- kulmien värjäys
- teoreettinen tutkinto

V. 1951 antoi Käsi- ja teollisuusliitto yksityiskohtaisemmat ohjeet työ-

näytteiden suorituksesta ja v. 1954 Kauppa- ja teollisuusministeriö antoi uudet ja nykyäänkin vielä pääkohdittain voimassa olevat määräykset kisällin- ja mestarinkirjojen myöntämiseksi.  Samanaikaisesti nimitti Käsi- ja teollisuusliitto perustettavaksi mestarinkirjalautakunnan, jonka tehtävänä on valvoa myös kisällinkirjojen myöntämiseen liittyviä kysymyksiä.

Ammatti- ja kisällitutkinnon suoritukset muodostavat kysymyksen, joka odottaa yhä edelleen lopullista patenttiratkaisuaan.  Että tämä kysymys ei todellakaan ole vielä pois päiväjärjestyksestä sitä osoittaa sen jatkuva esille ottaminen Liittohallituksen ja Liittokokouksen eli vuosikokouksen yhteydessä.  Asian järjestämiseksi Liittoa tyydyttävällä tavalla on käyty useita neuvotteluita entisen Kauppa- ja teollisuusministeriön ammattikasvatusosaston eli nykyisen Ammattikasvatushallituksen kanssa.  Huolimatta siitä, että oppilaan saamassa päästötodistuksessa mainitaan, että hänen tulee saapua suorittamaan ammattitutkinto kolmannen oppivuoden lopulla, jättää moni sen tekemättä perustettuaan jo sitä ennen oman liikkeen ja toisaalta eräissä kouluissa annetaan oppilaan suorittaa ammattitutkinto jo varsinaisen koulumuotoisen opintoajan päätyttyä eli kahden vuoden kuluttua, muka käytännöllisistä syistä. - Tosin Ammattikasvatushallitus lähetti kouluille kiertokirjeen v. 1965, jossa kehotti kouluja valvomaan, että annettuja ohjeita todella noudatetaan ja että oppilaille on heidän kouluopintojen päättyessä teroitettava sitä, että he ovat oppisopimussuhteessa vielä kolmannen eli harjoitteluvuoden, joten heillä ei ole oikeutta hakeutua työhön kahden vuoden kuluttua täysipainoisilla ammattilaisilla.

Kisällinkirjan he saavat vasta 4:nen vuoden kuluttua, mikäli ammattitutkintoon on sisällytetty kaikki ne työnäytteet, jotka kuuluvat Liittomme ja Pienteollisuuden Keskusliiton kesken sovittuun kisällitutkintoon.  Muussa tapauksessa on suoritettava erillinen kisällintutkinto. - Tässä on kuitenkin vielä olemassa erimielisyyttä.